ISIN TYTTÖ

Sain lukijalta toiveen, että kirjoittaisin siitä millä tavalla Liana muistaa isin. Olen aiemminkin kuullut toiveita siitä, että kirjoittaisin Lianasta ja ylipäätään äitiydestä. Sopiihan tämä nyt näin äitienpäivän lähettyvillä teemaankin.
Aiemmat postaukset ovat olleet TODELLA raskaita kirjoittaa ja mennyt aina monta päivää synkemmissä tunnelmissa, koska aina kirjoittaessa sitä palaa niin syvästi niihin muistoihin ja ajatuksiin mitä normaalin arjen keskellä välttelee.

ISIN TYTTÖ 

Meidän esikoinen Liana on tällä hetkellä 8 vuotias tokaluokkalainen. Hän oli 7 vuotias kun Isi menehtyi.
Akun ja Lianan suhde oli alusta asti erittäin läheinen ja heillä oli keskenään miljoonia yhteisiä "juttuja"..sellaisia juttuja mistä minä äitinä olin aivan ulapalla. Minusta se oli ihanaa.
Liana oli myös Akulle kaikki kaikessa. Tässä maailmassa ei varmasti ole yhtä ainutta asiaa mitä Aku ei olisi Lianan eteen tehnyt. Suhde oli kova kuin kivi. Ja se myös huokui ulospäin.

Keskenään he touhusivat aina jos jonkinmoista. Tylsiä hetkiä ei juurikaan kyllä kerennyt kertyä. Ja ennen kaikkea naurua piisasi. Aku oli aina sellainen "Lianan oma pelle Hermanni" ja siitäkös Liana aina nautti täysin rinnoin. Sitä naurua ja iloa oli aina niin ihana seurata ... onneksi Liana osaa sen taidon vieläkin vaikka juuri ISI ei ole täällä enää naurattamassa.

Se, että Lianalle kerkesi kertyä niin mielettömän paljon aivan ihania muistoja Akusta on varmasti helpottanut myös Lianan surutyötä. Aluksi suru oli selkeesti sitä kaipaamista ja kovaa ikävää, mutta nyt ajan myötä sen lisäksi Liana on oppinut myös muistelemaan hauskoja asioita ja jopa nauramaan niille. On ihana huomata kuinka ne muistelut ei enää aina saa kyyneliä silmiin niin usein.

Kysyin Lianalta muutamia asioita Isistä ja siitä miten Liana muistaa mitäkin asioita. Alempana tuo "haastattelu". Tämä on varmasti myös ihana muisto Lianalle sitten vuosien päästä kuten myös Antelle. Eihän hän koskaan kerennyt reppana kokemaan Isin läsnäoloa. Eikä Aku Anten.. se vasta särkeekin sydämen. 

HUOM! Liana on täysin tietoinen siitä mihin tämä "haastattelu" tuli. Halusi oikein mielellään vastailla ja pohtia näitä juttuja. Meillä ollaan muutenkin asioista hyvin avoimia ja puhutaan niistä sellaisina kuin ne on. 

Mikä oli kivointa touhuta Isin kanssa? 

Niitä asioita oli niin paljon. Isi jakso aina leikkiä mun kanssa ja se oli tosi kivaa.
Mä tykkäsin myös siitä että Isi aina opetti mulle kaikkia eri asioita ja se oli parasta. 
Tosi hauskaa oli säikytellä ihmisiä ja naureskella. Se oli sellanen meidän juttu.

Paras muisto Isistä?

 Ekana tuli mieleen se kun mentiin Isin kanssa Isin siskon häihin. Ne oli kivat häät ja me tanssittiin Isin kanssa siellä. Isi oli sillon tosi komee koska sillä oli rusetti kaulassa.

Mistä Isi tykkäsi eniten? 

Isi tykkäsi naurattaa meitä tyttöjä. Kaikkein eniten se tykkäsi olla meidän kanssa ja touhuta kaikkea kivaa yhdessä.

Missä Isi oli hyvä? 

Isi oli tosi hyvä rakentamaan kaikenlaista ja naurattamaan mua. 

Mitä aiot kertoa Antelle Isistä kun Ante kasvaa? 

Sen, että Isi aina rakasti meitä. Kerron kyllä myös paljon tarinoita Isistä. 

Missä luulet, että Isi on tällä hetkellä? 

Tällä hetkellä se varmaan istuu tässä meidän välissä ja ihmettelee, että mitä me oikein touhutaa. Se varmaan on kokoajan meidän kanssa, mut me ei vaan nähdä sitä. 

Jos saisit sanoa nyt Isille mitä tahansa niin, että Isi varmasti kuulisi niin mitä se olisi?

Mä rakastan sua ihan hirveesti Isi ja missä sä oot oikein ollut? 

Sydäntä särkeviä kyyneliä ja lohduttavia naurahduksia

Multa usein kysytään, että mikä tässä matkan varrella on ollut rankin vaihe tai rankinta yleensä. Vastaus siihen on helppo. Tämän kaiken keskellä ehdottomasti rankinta on ollut seurata surevaa ja omaa isäänsä kaipaavaa pientä tyttöä. Se suru on jotenkin niin erilaista millaista aikuisilla tai mitä edes olen koskaan ennen nähnyt. Ja se tapa käsitellä surua on uskomatonta..siitä voisi moni aikuinenkin yrittää ottaa mallia. Vaikka kuinka Lianalla olisi "vaikea hetki" niin AINA hän löytää myös jotakin positiivista..välillä isompaa ja välillä jotain pienempää, mutta se että selvästi jokainen kerta yrittää löytää jotakin mille voisi myös hymyillä. Nerokasta.
Aikuinen yleisesti ottaen on sellainen olento, että jos jokin surettaa tai harmittaa niin silloin kaikki on synkkää, mustaa ja sumuista eikä mitään muuta.

Meillä ollaan alusta asti puhuttu asioista niin kuin ne on enkä ole lähtenyt kaunistelemaan asioita tai muutenkaan kiertelemään. Koen, että se on Lianalle reilua ja hän on kokenut jo niin ison surun, että jokin pieni yksityiskohta voi ehkä kirpaista, mutta ei se sitä surua voita. Tämä on koitunut tosi hyväksi, koska uskon, että sen avulla Lianakin on saanut pohdittua asioita perin pohjin eikä hänen tarvitse miettiä mitään asioita itsekseen vaan aina voi tulla kysymään mitä vain mihin vain liittyen.

Mutta perimmäisin totuushan on se, että joka kerta kun mun pienellä tytöllä alkaa valumaan kyyneleet poskia pitkin niin mun sydän kuristuu ja tekee niin pahaa kun vaan voi tehdä. Se on niin sydäntä särkevää että ei tosikaan. Hankalaa nimenomaan on se, että en voi tehdä asialle mitään.. en yhtään mitään muuta kun vaan olla siinä ja jutella. Myös tieto siitä että tätä tulee jatkumaan vielä pitkään särkee sydämen. Ei noin pienen ihmisen kuuluisi pohtia tällaisia asioita.. ei todellakaan. Suututtaa.

Vastakohtana sitten taas ne hetket kun Liana on tosi hyvällä tuulella ja alkaa muistelemaan Isiä ja kaikkia erilaisia hetkiä.. ne on kultaakin arvokkaampia.
Se on niin sydäntä lämmittävää katsoa Lianaa hymy huulilla tai kikattelemassa. Ne on niitä hetkiä milloin muistaa, että "kyllä tää tästä...pikkuhiljaa".

Usko huomiseen

 Kyllä se vain niin on, että ilman noita pieniä ihmeitä en jaksaisi näin hyvin. Joka ikinen päivä saan Lianasta ja Antesta aivan mielettömän paljon voimaa. Sen avulla jaksan pusertaa arjessa ja ennen kaikkea jaksan kokoajan uskoa huomiseen.
Ja koska jaksan uskoa huomiseen jaksan olla paras mahdollinen äiti lapsille.
Missään nimessä ei ole parempaa lahjaa olemassa kuin katsella lapsia tämän kaiken keskellä hymyt huulilla. On ihanaa tietää, että loppujen lopuksi lapsilla on kaikki ihan hyvin.
Välillä sitä tekisi jopa mieli taputella omaa olkapäätä ja sanoa, että "hyvin sä pärjäät jatka samaan malliin".



Ihanat ihanat lapset. Aivan ihana äitiys! <3

ISÄ KEHYKSISSÄ

Tässä on mennyt nyt pieni tovi viimeisestä kirjoituksesta. Edellisten kirjoitusten tuottaminen tuotti niin paljo tuskaa omalla tapaa, että siitä jäi pieni "pelko" julkaista enää lisää.
Kirjoittamisen jännä maailma kuitenkin vei voiton ja veti mua taas puoleensa. Tässä sitä ollaan..
jatkamassa teille meidän tarinaa.

ISÄ KEHYKSISSÄ

Niin meidän perheen elämä muuttui hetkessä siihen pisteeseen, että meidän Isi on kyllä kotona, mutta kehyksissä. Jotkut saattaa jopa ihmetellä sitä, että meillä on niin paljon kuvia Akusta ympäri asuntoa. Mun mielestä on vain jollain tapaa ihanaa välillä aina pysähtyä katsomaan niitä kasvoja siellä kehyksissä..muistella, itkeä tai joskus jopa jutella. Se on myös meidän esikoisen Lianan toive, että laitettaisiin Isistä kuvia sinne sun tänne.
Toivon myös, että meidän pojalle muodostuu mahdollisimman hyvä käsitys siitä että miltä hänen Isi näytti niiden kaikkien kuvien kautta. Toivottavasti kuvista välittyy myös se tunne minkä mun Aatu sai aina omalla katseellaan aikaan meissä tytöissä. Turva, lämpö ja rakkaus.

Mun sydäntä riipii tosin se ajatus päivästä toiseen, että meidän poika joutuu tyytymään Isäänsä kehyksissä. Miksi ihmeessä hän ei saanut mahdollisuutta tutustua Akuun. En vaan voi kerta kaikkiaan hyväksyä vieläkään sitä. Enkä tosiaan tulw varmasti koskaan hyväskymäänkään.

Niin se oli vaan pienestä hetkestä kiinni, että pienet viattomat ihmiset joutuivat luopumaan jostain niin tärkeästä kuin omasta isästään.

Kannan kaiken yksin

Se tosiaan oli vain pieni hetki kun kaikki oli ohi. Se oli myös pieni hetki ja kaikki mitä meidän arki piti sisällään, kaikki vastuu mitä vanhemmat vanhempina kantaa... kaikki oli yksin mun kannettavana. Sen lisäksi sen pienen hetken jälkeen kannoin myös pientä ihmettä yksin.
Niin se odotusaika meni pienessä "selviytymis-sumussa". Kai sitä yritti jotenkin alitajuntaisesti vaan kuluttaa kaiken ajan mahdollisimman nopeasti, jotta se kamala ja ihana aika olisi ohi ja pääsisin pian näkemään meidän pienen.

Se oli pikkuisen alta viikko Akun kuoleman jälkeen kun meillä oli varattuna yksityisellä lääkäriasemalla ultraäänitarkastus. Halusimme tietää kumpi sieltä on tulossa. Martta vai Ante?
Se tuntui kamalan raskaalta tietysti mennä sinne ilman Akua. Mukana sillä kerralla oli meidän esikoinen ja mun oma äiti. Siinä makasin ja porukalla ihmeteltiin kuinka se pieni ihme "isin sintti" porskutti menemään vimmatusti. Sukupuolta oli jopa pikkusen hankala yrittää analysoida kun oli vastassa niin aktiivinen kaveri. Vihdoin kuitenkin sitten kätilö äkkiä paineli nappeja, zoomasi ja se oli siinä: "SIELLÄ SE ON! PIPPELI!". Se tuntui jotenkin tosi tosi tosi onnelliselta hetkeltä vaikka samaan aikaan mun poskilla valui edelleen ne surun kyyneleet mitkä jo kuului mun "lookiin". Suututti jälleen kuinka en saanut sitä hetkeä jakaa mun rakkaan kanssa.
Ajatus vierähti heti mun mieleen... sieltä on matkalla tähän maailmaan mini-Aku. Niin sen pitää olla. Se piti myös paikkansa. Onhan tuo aivan ilmetty isänsä.

Hormonit jyllää ja rokki soi

Raskaus jatkui.. se jatkui ja jatkui. Yksinodottaminen oli kyllä aivan melkein jopa vastakohta sille millaista esikoisen odotusaika oli. Esikoista odottaessa se koko aika oli kuin vuoristorataa. Saman päivän aikana käytiin läpi kaikki tunteet surusta onnellisuuteen.. hormonit jylläs ja Aku sai varmaan joka päivä kuulla milloin mistäkin kunniansa. Reppana. Mutta siinä se suurin ero olikin. Sain jakaa tuntemukset kotona ja olla luvan kanssa välillä hitsin kiukkunen ja päinvastoin. Välillä oli ihanaa vaan makoilla vierekkäin ja tunnustella vauvan potkuja. Tai ihan vaan kertoa toiselle, että "mua pelottaa ja jännittää". Nyt se ei ollut mahdollista.
Tämä odotusaika oli sellanen "siinä se nyt meni sivussa"-raskaus. Kiteytettynä.

Tämä odotusaika oli vauvaa ajatellen todella erityislaatuista ja ihanaa aikaa. Jollain tapaa vauvaan kasvoi jopa jokin erityinen side odotusaikana.. olin täysin rakastunut siihen pieneen poikaan jo ennen kun hän oli edes saapunut maailmaan. Jo odotusaikana päätin, että en anna minkään satuttaa mun pientä poikaa kuka joutuu tässä maailmassa kasvamaan ilman isäänsä ilman hänen omaa tahtoaan. Ja sen aion myös pitää. Sama pätee esikoiseen. Tää leijonemon nahka mikä mulle raskauskilojen lisäksi on kasvanut on sellanen panssari, että sitä ei hevillä kyllä läpäistä. Mun pienet on turvassa kaikelta.

"Pure hammasta äläkä pillitä"

Kun käynnistyspäivä lähestyi niin se todellinen jännitys alkoi vasta nostamaan kasvojaan. En ole vieläkään varma, että jännitinkö enemmän itse synnytystä ja sitä onko vauvalla varmasti kaikki hyvin. Vai sitä, että kuinka tulen pärjäämään henkisesti. Olinhan menossa kuitenkin synnyttämään ilman sitä tärkeintä ja parhainta tukipilaria. Tällä kertaa mukaan oli tulossa äiti.

Se päivä vihdoin koitti. Astelin huoneessa sängyn vierustaa edestakaisin ja ajattelin mielessäni, että "pure hammasta äläkä pillitä!". Uskon, että hoin tota samaa lausetta itselleni alusta loppuun asti. Toisaalta tuntui kokoajan siltä, että selviän ja kaikki on ihan hyvin. Ja välillä se epätoivo ja suru kaikki yritti nostaa päätään. Onneksi supistukset teki niin kipeää, että ne saivat muutenkin ajatukset muualle ja palautti ajatukset keskittymään itse synnytykseen.
Tosiaan tällä kertaa synnytyksessä oli mukana mun oma äiti. Toivottavasti on selvinnyt jo traumoistaan vaikka ei sitä varmana mulle edes oikeasti myönnä, että kuinka kamalaa se ihan oikeasti oli. Onhan se varmasti melko kevyesti sanottuna turhauttavaa katsella sivusta kun oma tytär huutaa, itkee, tuskailee, kiljuu, kiroaa ja komentelee vieressä eikä itse voi tehdä juurikaan mitään..kun ehkä oman turvallisuuden vuoksi vaan noudattaa neidin ohjeita parhaimman mukaan. Haha.
Olen kyllä niin kiitollinen äidille siitä, että ensinnäkin tuli mun mukaan ja ennen kaikkea, että sai pidettyä mut kasassa. Sai silloin ja on saanut tämän koko matkan ajan. Onnettomuuspäivästä lähtien tähän päivään. Ja tulee varmasti kannattelemaan vielä jatkossakin.

Poika vihdoin syntyi. Rakastuin entisestään heti kun näin sen pienen ihmeen. Hän oli aivan kuin minikokoinen Isi. Pulisongit ja kaikki. Muistan ajatelleeni, että en pysty irrottamaan katsetta hänestä. Tunnelma synnytyssalissa oli kyllä taianomainen kun Ante saapui maailmaan. Äiti itki leikatessaan napanuoraa. Minä itkin onnesta, helpotuksesta, tolkuttomasta ikävästä ja jäätävästä surusta. Olin jossain kohtaa jopa vihainen. Vihainen maailmalle siitä edelleen, että kaikki meni miten meni.

Lapsivuodeosastolla meidät otettiin mukavasti vastaan. Äiti olisi saanut olla siellä meidän kanssa samalla tavalla kun muilla äideillä oli heidän puolisot. Itse halusin vaan jäädä sinne omaan vauvakuplaan ja tutustumaan vauvaan. Siellä me sitten oltiin pari päivää. Pari päivää niin, että en irrottanut ihokontaktia lähes hetkeksikään. Se oli vaan niin super ihmeellistä katsella sitä pientä poikaa. Siinä hän nyt oli...Akun poika. Tiesin kokoajan, että Aku olisi ollut niin mielettömän ylpeä pojastaan. Kuvittelin usein mielessäni, että miltä se olisi näyttänyt kun Aku olisi pidellyt poikaa käsivarsillaan. Toisinaan teki pahaa ja oksetti se karu fakta, että Ante ei saisi sitä koskaan kokea.

Meillä oli isi mukana. Kehyksissä.

Kaiken kaikkiaan sekä odotus, että synnytys meni loppujen lopuksi oikein hyvin. Se kaikki ainakin mitä sieltä selviytymis-sumun keskeltä muistan. Mutta en sitä kyllä kenellekään toivo.

Anten kanssa alkutaival on mennyt myös erinomaisesti. Meille on onneksi suotu helppo ja tyytyväinen pieni poika. Meille on Anten ja Lianan kanssa muodostunut jollain tapaa tosi erityinen ja ainutlaatuinen suhde meidän välille. Ollaan todellakin pieni joukkue. Ja meidän joukkue on muuten voittamaton!

Kiitos taas kun luette mun vuodatusta ja tarinointia. Jos heräsi kysymyksiä tai uusien aiheiden toiveita niin laittakaa niitä ihmeessä kommentteihin alas TAI sähköpostiin penniajatuksista@gmail.com.
Instagramiakin saa tulla seurailemaan: penniajatuksista. Siellä välillä jopa iloisiakin aiheita ja pilkahduksia meidän arjesta.

PLAN B. Mikä se on?

Mä olen saanut melko paljon teiltä kysymyksiä jos jonkinmoista. Kiitos tuhannesti niistä. Ja ennen kaikkea kiitos hirveästi kun luette mun rustauksia.
On jotenkin ihana tietää, että ihmisiä kiinnostaa ja se että olette siellä ns, "ruudun sillä puolen" kelle saan purkaa ajatuksia. Tää on mun terapiaa.
Pyrin vastailemaan kaikkiin kysymyksiin. Ennemmin tai myöhemmin.
Pahoitteluni näistä tauoista mitä nyt ollut kirjoitusten välissä. Välillä on ollut hankala saada aikaa istua rauhassa alas... ja iltaisin ollut melko väsy. En nimittäin voi vain istua ja alkaa kirjoittamaan vaan se vaatii aikamoisen henkisen puristuksen... varsinkin kun aiheena on mun muru ja tää usva mikä meidän päällä mylvii.

Plan B. Mikä se on? 

 Noin vuosi sitten takaperin Liana (meidän esikoinen) oli mun isän kanssa Lapissa pääsiäislomaa viettämässä. Akulla oli kertynyt muutama ylimääräinen vapaa ja mulla oli lomaa... päätettiin siis viettää yhdessä miniloma. Ihan vaan kotona akkuja ladaten syömällä hyvin, nukkumalla ja nauttimalla toistemme seurasta.
Se ei koskaan ollut hankalaa.. nimittäin nauttia toistemme seurasta. Joka ikinen hetki yhdessä siitä lähtien kun ensimmäisen kerran tavattiin tuntui parhaudelle. Niin sen kuuluikin olla.. me yhdessä.
Meidän miniloma oli aivan huippu ihana. Todellakin syötiin kun pienet porsaat (rakastettiin tehdä yhdessä ruokaa), katottiin laidasta laitaan hömppää Netflixistä ja nukuttiin monen monet päikkärit aina yhden päivän aikana. Ei voinut valittaa... se oli elämää parhaimmillaan.
Ei sitä todellakaan silloin osannut edes pelätä tai miettiä mitenkään, että seuraavana vuonna pääsiäislomalla me ei enää ollakaan yhdessä... vaan erillään. Erillään ikuisesti. 

Niin se vaan on, että aina pitäisi asiassa kun asiassa olla jokaisella se kuuluisa "Plan B". Voin kertoo, että mulla sitä ei todellakaan ollut.
Meillä oli vaikka ja mitä suunnitelmia yhdessä. Isoja haaveita ja toteuttamisen arvoisia suunnitelmia tulevaisuuteen.
Meidän piti kesälomalla lähteä Legolandiin, hommata koira, ruveta crossfittaamaan yhdessä, opetella kierrättämään oikein, saada toinen lapsi, pysyä terveinä ja rakentaa oma talo maalle. Tämä siis vain murto-osa siitä pitkästä listasta mistä aina juteltiin ja suunniteltiin.
Viimeisen kerran suunniteltiin mitään sinä samana aamuna kun Aku lähti pois. Päätettiin, että kun ollaan rakennettu meidän oma koti maalle niin sinne tulee ulkokeittiö minkä äärelle voidaan sitten aina ympäri vuoden kutsua ystäviä ja sukulaisia viettämään aikaa meidän kanssa. "Sellaisen mä sinne rakennan teille Niitu!", Aku sanoi kun pötköteltiin vintillä kahdestaan.

Moni on kysynyt multa tässä lähiaikoina, että millasia suunnitelmia meillä oli ja miten ne suunnitelmat nyt muuttui kun elämäntilanne muuttui.
Meillä oli valtavat suunnitelmat kaiken suhteen. Me aina pyrittiin siihen, että arki olisi mahdollisimman helppoa, ihanaa ja perhekeskeistä. Ja sitä se olikin. En osaa edes luetella mitä kaikkea me suunniteltiin... koska meillä oli tapana aina ennen nukkumaanmenoa vaan pötkötellä sängyssä ja jutella kuulumisista ja niistä kuuluisista haaveista ja suunnitelmista. Joten voitte varmaan kuvitella, että se lista oli melko pitkä.
Se miten meidän suunnitelmat muuttui nyt kun jäin yksin niin on hyvin yksinkertaista; niitä ei enää ole.
Ainut meidän suunnitelma mikä edelleen pätee ja mistä aina puhuttiin oli se, että haluttiin Lianalla olevan kaikki aina hyvin jotta saa mahdollisimman hyvät eväät elämään. Sama päti tietysti myös "pikku sinttiä", eli Antea.
Näistä suunnitelmista aion tietysti pitää kiinni ja aina pitää huolen, että meidän lapsilta ei puutu mitään! Ovathan nuo pienoiset rakkaat kokeneet jo tarpeeksi.. ja tulevat aina elämään ilman Isin rakkautta, oppeja ja läsnäoloa. Sitä mä en pysty korvaamaan mitenkään. Eikä kukaan muukaan.

Kuvassa vasemmalla hölmöiltiin vuosi sitten pääsiäislomalla. Kuva kertoo enemmän kun tuhat sanaa meistä.
Oikealla kuvassa seisoin tänään saman peilin edessä kylpytakki päällä. Yksin.


Suunnitelmat jäivät sinne minne meidän tarinakin, mutta arki tietysti jatkuu.
Meidän arki on muuttunut melko huomattavasti siitä mitä se oli kun Aku oli vielä täällä.
Silloin arki oli melko huoletonta, helppoa ja rentouttavaa. Suurimman osan ajasta. Oli hyvä olla ja turvallinen olo.
Nykyään arki on taistelua. Henkistä taistelua.
Toki meillä on ne omat rutiinit yms. Pakko olla kun lapsia perheessä, mutta tuntuu siltä aina välillä että se ei kulje ikään kuin omalla painollaan vaan kokoajan tarttee puskea eteenpäin. Siihen vaikuttaa tietysti suru, ikävä ja kaikki se paine mitä harteillani kannan, mutta myös niiden lisäksi se, että olen yksin. Kotona ei ole aikuista seuraa. Ei ole ketään kenen kanssa jakaa asioita. Ei ketään keneen purkaa pahaa oloa jos siltä tuntuu.. onneksi on suihku. Raukat kaakelit mitä nekin on joutunut kokemaan. Kyllähän se arki muuttui.
Tässä lähiaikoina olen purkanut pahaa oloa kirjoittamiseen.. niin kuin olenkin jo teille kertonut. Kirjoitan blogia kyllä, mutta sen lisäksi kirjoitan Akulle kirjeitä. Välillä puran niihin pahaa oloa, välillä ikävöin ja kaipaan. Välillä sitten jaan sinne asioita mistä haluan avautua tai jos on jotain kysyttävää. Onneksi meidän välille ei jäänyt mitään suuria kysymyksiä. Meillä oli niin avoin ja rehellinen suhde, että melkein aina osasi sanoa jo toisen vastauksen ennen kun esitti edes kysymystä.

On niin paljon pahaa oloa, että pakko keksiä erilaisia keinoja jotta tästä edes joskus selviää. Tai edes joskus alkaisi edes pikkuisen helpottamaan.
Kai se on yksilöllistä, että millaisella aikataululla tällaisesta selviää niin hassulta kun se kuulostaakin. Vaikka itse olen melko vahva luonteeltani ja selkänahka melko paksu elämän jäljiltä niin silti on hyvin vaikea kuvitella, että tätä pystyisi koskaan ajatella mitenkään kevyemmin. Mutta se jää nähtäväksi.

Moni on multa myös kysynyt suoraan, että pystynköhän mä enää ikinä elämäni aikana rakastamaan ketään yhtä paljon mitä rakastin Akua.
Tätä on hyvin vaikea edes kuvitella. Pelkkä ajatus siitä, että pitäisi nukkua jonkun muun vieressä saa mun niskakarvat pystyyn. Saatikaan että pystyisin kenellekään sanomaan rakastavani.. en usko.
Vaikka ehkä joskus voisinkin rakastaa jotakuta niin se rakkaus ei varmasti tule olemaan samanlaista mitä mun ja Akun välillä oli. Siitä mä olen aivan varma. Meidän välillä oli niin syvä ja vahva rakkaus että ei se katoa musta koskaan. Rakastan Akua edelleen niin paljon että tekisi mieli huutaa se koko maailmalle ja tulen aina rakastamaan. Olihan Aku myös mun kahden pienen aarteen Isi.
Niin jää tämäkin nähtäväksi.

Tääkin kuva kertoo taas enemmän kun tuhat sanaa meistä ja siitä millaista meidän perheessä oli. Hassuttelua ja itseironiaa riittämiin. Kaikki oli hyviä just sellasina.
Hitto, että mä rakastan tota miestä. Just tollaisena kun mitä Aku oli.

 

Mitäs nyt? 

Välillä on sellanen olo, että "tässäkö tää nyt oli?". Kaikki loppui niin nopeesti ja mulla ei todellakaan ollut sitä Plan B:tä.
Oon tässä kuitenkin yrittänyt kovasti kehitellä sellaista.. ehkä ensimmäinen askel oli tää meidän muutto. Toisaalta ehkä me eletään sitä suunnitelmaa tässä kokoajan. Koska mä joudun kokoajan miettimään päivä kerrallaan, että "mites nyt tästä päivästä taas selvitään?". Niin onhan sekin toisaalta elämän ja arjen suunnittelua eteenpäin.
Näinkö sen kuuluukin mennä? Vai mikä muka se Plan B olisi pitänyt olla?

Liika on liikaa.


Sellasta. Ens kerralla voisin taas vastailla lisää teidän kysymyksiin samalla kun kerron teille miten mulla meni yksin odotus, synnytys ja nyt alku vauvan kanssa. Voisin pohdiskella ääneen sitä kuinka tää kaikki tulee varmaan vaikuttamaan Anten elämään. Mun pieni poika <3




-N-

LEIJUVAA TUSKAA JA RIIPIVÄÄ IKÄVÄÄ

30.7.2017 oli päivä kun mun elämä pysähtyi. Sormien napauksessa mun elämäni rakkaus, lasten isä ja mun paras kaveri oli poissa.
Siihen riitti vain sanat "Aku on kuollut" ja mun pieni tyttö oli ilman isää, syntymätön vauva ei saanut koskaan tavatakaan omaa isäänsä ja mä olin yksin kaiken tän kanssa.
Meidänhän piti lähteä yhdessä kauppaan, tehdä yhdessä ruokaa ja viettää ihana kesäloman aloitus päivä meidän tytön kanssa. Tätä oli odotettu kun kuuta nousevaa.
Se ihminen kenelle olin tottunut aina avautumaan kaikesta, purkamaan tuskan ja itkemään surut ei koskaan enään tulisi kotiin. Ajatukseen on edelleen tällä hetkelläkin hankala tottua. Enhän ole vieläkään edes poistanut yhteystietoja puhelinluettelosta ja edelleen sängyssä on lakanat kahdelle. Vielä välillä havahdun siihen, että sanon ääneen "Aku" aloittaakseni jonkin keskustelun mun murun kanssa. En ole saanut vastausta. Seinät ei osaa puhua.
Ei ole aikaakaan kun ystäväni puhui asuntonsa remonttihommista ja ensimmäisenä olin sanomassa, että "hei mä voin kysyä jos Aku vois tulla auttamaan sen kanssa".
Kaikista hankalinta on illat kun menee nukkumaan. Nukun yksin... piti ostaa kokovartalotyyny jotta saan edes jotakin halailla ja haaveilla. 

Päivittäiset ajatukset pitää edelleen sisällään milloin surullisia ja milloin raivokkaita MIKSI?- kysymyksiä. Kauankohan sitä kysymystä jaksaa seiniltä kysyä kunnes siihen kyllästyy? Ei varmaan ikinä. Ainakaan tällä luonteella tai saatikaan tällä rakkauden määrällä. En vaan ymmärrä. Olkoon se tyhmyyttä tai turhautuneisuutta, mutta en luovuta ennen kun ymmärrän tai keksin vastauksen.
Kaikella on tarkoitus? HAH! Kuka julma ihminen tai olento tällaista kenellekään haluaa?

Ensimmäiset minuutit, tunnit, päivät ja viikot...

En enää muista kunnolla edes mitä tarkalleen suustani päästin poliisin sanojen jälkeen. Tuntui kun sydän olisi revitty rinnasta ja silmissä sumeni. Samaan aikaan kuitenkin oli puettava päälle leijonaemona haarniska.. muistan hokeneeni itselleni mielessä, että "Niina sä et voi murtua nyt. Pysy kasassa. Liana ei saa nähdä sun heikkoutta!".
Istuin sohvalla Liana sylissä. Olin vieläkin niin shokissa, että en pystynyt edes puhumaan järkevästi.
Tuijotettiin Lianan kanssa toisiamme ilman sanoja. En ollut koskaan nähnyt sellaista lapsen katsetta.. silmät ja poskenpäät kosteana mun tyttö oli taas kuin pieni vauva. Niin hauras, surullinen ja täysin mun armoilla. Mun oli pysyttävä vahvana.
Sitä vahvuutta sillä hetkellä kesti tasan niin kauan kunnes jouduin soittamaan eteenpäin ja kertomaan Akun isälle, että mitä oli sattunut. Enkä saanutkaan sitä uutista kerrottua ilman hysteeristä huutoa. En ollut enää Lianan kanssa ainut kenen maailma pysähtyi...en varmasti.
Siinä me istuttiin edelleen.. sylikkäin. Ulkona paistoi aurinko ja oli kaunista. Poliisit seisoi siinä meidän edessä asennossa lakit kourassa. "Olisivat nyt edes istuneet" muistan miettineeni.. se tuntui liian todelliselta kun ne siinä seisoa toljottivat. Toinen poliiseista kaiken lisäksi purskahti vähän väliä itkemään.

Akun vanhemmat ja sisaret saapuivat. Siihen mennessä oli kulunut ehkä tunti siitä kun poliisi kertoi minulle tapahtuneesta, mutta tuntui kun olisin istunut sohvalla monta päivää. Liana ei suostunut päästämään irti.
Totaalinen murtuminen tapahtui kun soitin omalle äidille. "No moro!" vastasi äiti autuaan tietämättömänä mitä meille oli juuri tapahtunut. En saanut hysterian läpi sanottua mitään... äiti vaan tajusi, että jotain oli sattunut. Sain hädin tuskin sanottua, että "Aku"... äiti tajusi mitä oli sattunut. Luulen, että sillä sekunnilla mun äidille tuli sama reaktio kun mulle Lianaa kohtaan, että "en voi murtua. Nyt täytyy pysyä vahvana". Ja niin on pysynyt. Normaalisti niin herkkä äiti on ollut kun järkkymätön kallio mun rinnalla siitä päivästä asti. En todellakaan olisi selvinnyt näin hyvin ilman.

Samana iltana lähdettiin mökille. En pystynyt olemaan kotona. Siellä missä ne lämpimimmät muistot elää ja missä odotan kokoajan, että ovi kävisi.
Ajettiin kohti mökkiä ja muistan katselleeni taivaalle. Se oli niin kaunis.. sinisen ja oranssin eri sävyjä pitkinä vetoina. Automatkan aikana en pystynyt ajattelemaan mitään muuta kuin niitä kaikkia asioita mitä meiltä jäi nyt kokematta.
Hiljaisuus katkesti kun Liana totesi: "Äiti! Nyt pikkuveli ei koskaan nää isiä!" ja pillahti valtavaan itkuun taas. Monta tuntia meni niin, että Liana pohti asioita mitä jää nyt tekemättä ja näkemättä kun isiä ei enää ole.
Musta tuntuu, että kun saavuimme mökille niin siihen hetkeen loppui mun muisti. Pieniä pätkiä muistan siitä kun makasin mökin puusohvalla ja itkin niin kovaa, että en saanut happea, vatsaa supisti ja tuntui, että ääni lähtee kun huusin tuskaa niin kovaa. Monta kertaa kysyin mun äidiltä, että "onko tää totta? Tapahtuuko tää oikeesti?". Aina se vastaus oli "kyllä tää Niina kulta on totta, valitettavasti!". Ja niin se oli. On edelleen. Valitettavasti.

Sumussa, tuskassa ja järkyttävässä ikävässä jollain ihmeen keinolla selvisin ne ensimmäiset päivät. Niin, että mun tyttö välillä jopa hymyili ja nauroi.
Mä olen niin jumalattoman ylpeä mun tyttärestä, Lianasta. En tunne ketään niin vahvaa, viisasta ja isosydämistä ihmistä kun Lianan. Jotenkin hassua, että oikeasti ajattelin aikaisemmin, että mun tarttee pysyä vahvana Lianaa varten vaikka musta tuntuu, että Liana nimenomaan sai MUT pysymään tolkuissani. Mun pieni 7 vuotias tytär oli se tukipilari kenen takia jaksoin eteenpäin. Lapsen tapa surra on aivan mieletön.. miksi ei aikuisten ajatusmaailma pysty samaan?
"Äiti älä itke. Isi on kyllä vielä täällä..sä et vaan näe sitä enää, mutta Isi kyllä näkee meidät!".

Kotiin palattuamme mökiltä alkoi se aika kun piti miettiä, että miten tästä nyt oikeasti selviää. Pakkohan tässä on nyt jatkaa elämistä.. ei voi vaan paeta. Vaikka todellakin tuntui siltä, että tekisi mieli sulkea kaikki verhot, mennä sänkyyn peittovuoren alle ja vaan jäädä sinne. Sille ei vaan ollut sijaa...ei millään.

Pakko oli paeta kumminkin sen verran, että ympäristö piti vaihtaa. Meidän yhteisessä kodissa oleminen kävi niin raskaaksi, että ei ollut muuta vaihtoehtoa. Ihan sama mitä kotona tein, mihin koskin niin kokoajan pyöri mielessä ajatus, että kyllä Aku tulee kohta. Odotin mun rakasta kotiin kokoajan. Yölläkin heräsin monta kertaa rappukäytävän ääniin ja ajatukseen, että "jes nyt Aku tulee kotiin!". Muutto auttoi. Ja oli samalla jollain tapaa uusi alku.

Pääasiassa kuitenkin mun oma keino selvitä eteenpäin on ollut "päivä kerrallaan" ajatustapa. Joka aamu yhä edelleen herään niin, että en ajattele sitä millainen päivästä tulee tai muuta. Enkä varmasti tule ajattelemaan koko loppuelämäni aikana. Jos jotakin olen oppinut niin se, että itse en voi millään vaikuttaa siihen mitä elämä tuo. Se tuo sen minkä tuo ja thats it. Kaikki on vaan pureskeltava että ei tukehdu.
Toinen selviytymiskeino on ollut puhuminen. En ole käynyt missään ns. ammattilaisella puhumassa koska meillä on aivan mieletön tukiverkko. Aina löytyy joku kenelle jutella kun siltä tuntuu. Ja aina saa apua jos sitä tarvitsee. En todellakaan tiedä mitään millä voisin osoittaa tarpeeksi kiitosta näille kaikille ihanille palleroille ketkä meidän elämässä on läsnä.
Kirjoittaminen on myös valtavan helpottavaa. On ihanaa vaan "sylkeä" paperille KAIKKI mitä korvien välissä liikkuu. Kun antaa vaan mennä niin sinne tulee välillä kirjoitettua sellaisiakin asioita mitä en edes ole tiedostanut ajatelleeni.

Ensiksi kului pitkät minuutit, tunnit, päivät ja viikot. Nyt on kulunut "jo" melkein kahdeksan kuukautta siitä kun musta tuli leski. Kyllä..LESKI! Olen 30 vuotias..ja leski. Kahdeksan hemmetin pitkää kuukautta. Näiden kuukausien sisään mahtuu niin paljon tuskaa, ikävää, kyyneliä ja vihaa, että en ole sellaista määrää tuntenut koko ikänäni yhteensä.

Se on kummallista kuinka ihminen tottuu siihen, että sydämeen vaan sattuu. Siihen, että tuntee kokoajan ikävää. En enää muista millaista on olla ilman noita tunteita. Enkä tule muistamaan varmaan enää ikinä. Tämä rakkaus on ikuista ja ikävä lopullista.
Ehkä se muuttaa jossain vaiheessa muotoaan..jää nähtäväksi. 

ILON PILKAHDUKSIA

Meidän elämä kuulostaa varmasti kauhean synkältä, hankalalta ja tylsältä. Mutta, ei se sitä kuitenkaan ole. Nämä synkkyydet on enimmäkseen tunteita ja asioita mitä itse käyn henkilökohtaisesti läpi omassa päässä ja sydämessä.
Suurin osa ajasta meidän kotia valtaa kaikesta huolimatta hymyt, nauru, onnellisuus ja rakkaus. Ja siihen meillä on myös oikeus. Sano kuka tahansa mitä tahansa.
Onhan meillä kuitenkin toisemme. Kukaan ei jäänyt yksin.

Me ollaan menetetty jotain todella rakasta ja ainutlaatuista.
Mutta tästä on vain jatkettava eteenpäin. Päivä kerrallaan.
Tuo ne päivät mitä tahansa tullessaan niin meillä on meidän pikkuinen perhe.
Sitä pientä perhettä ei satuta mikään tai kukaan.
Mulle on luotu tehtävä ja se on suojella mun pieniä.
Mä selviän tästä. Me selvitään tästä.

-Leijonaemo-


Kiitos kun luet! Palautetta ja toiveita saa lähettää sähköpostiin penniajatuksista@gmail.com, kommentteihin tai vaikka Instagramiin: Penniajatuksista.

Till the end...

Vuonna nakki ja kirveenvarsi kaikki alkoi siitä kun olin viettämässä iltaa mun ystävän luona. Oli just sellainen ilta, että en todellakaan olisi uskonut sen olevan se ilta kun mun elämä mullistui ja sai aivan uuden merkityksen. 
Illan mittaan porukka lisääntyi ja pidot parani. Istuin sohvalla ja kuulin, että ovi taas kävi..lisää porukkaa. Sohvalta näki peilin kautta eteiseen ja tietysti tuijotin uteliaana, että kuka sieltä liittyi seuraan. Tuijotin ja yht´äkkiä huomasin että tuijotettiin sen uuden tulokkaan kanssa toisiamme peilin kautta ja olin kun jossain lumoissa. Uusi tulokas hymyili ja ihan kuin olisi hymyllänsä sanonut, että "tästä alkaa sun ja mun tarina".

Se uusi tulokas oli mun Aatu. 
Mun elämäni rakkaus.
Mun syy hengittää. 
Mun rakas. 

                                                                              

"Se katse ja hymy"

Se oli siis ilta kun tapasin mun rakkaani, lasten isän ja mun parhaan kaverin. Se jos joku oli rakkautta ensisilmäyksellä...peilin kautta. Muistan niin selvästi yhä miltä Aku näytti ja ennen kaikkea sen katseen ja hymyn. Se katse ja hymy oli vuosikaudet mulle ne merkit tilanteessa kuin tilanteessa mitkä kertoi, että "sulla ei oo muru mitään hätää" ja "rakastan sua beibe täältä Ouluun ja takasin".

Niiden katseiden, hymyjen ja rakkauden saattelemana askel kerrallaan lähdettiin rakentamaan meidän yhteistä elämää.
Se elämän rakentaminen piti sisällään jos jonkimoisia pomppuja ja kolhuja, mutta aina me kaikesta vaan jollain ihmeen kaupalla selvittiin. Ehkä se oli se hymy ja katse. Ja rakkaus.
Me oltiin kiedottu toisiimme henkisesti. Ei ollut vaan mitään asiaa mikä saisi meitä toisistamme irti.
Aina yhdessä puhuttiin siitä kuinka ei ikinä osaisi elää ilman toista ja että ei ole mitään asiaa tän maailmankaikkeuden päällä mikä saisi meitä erilleen toisistamme.

Kaiken sotkun ja rakkauden voimalla me saatiin rakennettua kyllä melkoisen ihana elämä. Ei meillä ollut mitään hätää..ainakaan mitään sen suurempaa. Jotenkin sitä vaan helposti pitää asioita ja elämää itsestään selvyytenä.

Ja mikä ihmeellisintä niin ihmisellä kun on perusasiat kunnossa ja elämä oikeasti ihan mallillaan niin sitä valittaa niin pienistä asioista. Ja pienetkin asiat saa ärsyyntymään ja tuhlaamaan sitä hyvää energiaa kaikkeen negatiiviseen. Miksi ihminen on rakennettu niin? Miksi oppii arvostamaan vasta kantapään kautta? Eikö se olisi paljon viisaampaa vaan nauttia, hymyillä ja tehdä asioita vielä niin kauan kun saa olla täällä. Loppujen lopuksi se on todella lyhyt aika. Juu tiedän..helpommin sanottu kuin tehty. Aamulla taatusti taas ärsyttää kun kahvimaito on loppu ja hissi on jumissa.

 2+1

 Ensin oltiin me, kunnes 2009 joulukuussa 12. päivä rääkäisi nyrkit pystyssä maailmaan meidän esikoinen. Ensimmäinen aarre. Kullanmuru... Liana Felicia.
Voi sitä ylpeyden määrää mitä Aku kantoi kasvoillaan kun sai pidellä tytärtään enismmäisen kerran. Muistan vieläkin miltä niiden ylpeiden, onnellisten ja jännittyneiden kasvojen katsominen tuntui.
Pötköttelin sairaalasängyllä ja muistan miettineeni kuinka onnekas olen kun saan mun lapsille noin mahtavan isän. Isän joka vilpittömästi rakastaa ja on varmasti valmis tekemään aivan mitä tahansa perheensä eteen. Ja niin Aku tekikin.
Niin meidän perhe vahvistui yhdellä. Yhdellä rakkalla pienellä tytöllä. Isin silmäterällä. Isin tytöllä.

Arki. Se tylsä ihana arki. 

Me elettiin aika normaalia arkea. Töitä, eskaria/koulua, kaupassa käyntiä, harrastuksia ja perheaikaa. Vaikka meidän arki olikin VAIN "normaalia" niin se oli kyllä hauskaa ja jollain tapaa turvallista.
Meillä oli ne omat juttumme sekä perheen kesken, että sitten parisuhteessa. Perheen kesken hassuteltiin, kokkailtiin, saunottiin, käytiin mökeillä ja milloin mitäkin.
Parisuhteessa meillä oli aina tosi helppo olla toistemme kanssa. Ei ollut asioita mitä ei olisi voinut toiselle sanoa. Sanomattakin aina molemmat tiesi, että rakastaa. Rakastettiin toisiamme kuin hullu puuroa. Itse ainakin tiesin sen aina. Se oli se katse ja hymy. Pelkkä kosketuskin riitti.

Kuvassa: Me vietettiin vuosi sitten pääsiäistä kahdestaan. Liana oli Lapissa Papan kanssa reissussa.
Akulla oli mun kylpytakki ja mulla Lianan. Mikä järki? No ei mikään. Mutta se siinä olikin parasta.
Tää loma me vaan oltiin, kokkailtiin, nukuttiin ja katottiin hömppää Netflixistä. Niin ihanaa! 

30.7.2017

Oli alkamassa viikonloppu. Akulla oli ollut koko viikko päivystystä joten me tytöt lähdettiin Mammun luokse mökille kalastamaan, saunomaan ja viettämään kesälomapäiviä. Odotettiin Lianan kanssa kuin kuuta nousevaa, että perjantaina kun Isi pääsee töistä niin alkaa silläkin kesäloma. Sit päästään touhuamaan perheenä kaikenlaista.
Meidät oli kutsuttu lauantaina Akun isän perinteisiin rapujuhliin..JES RAPUJA!! Sovittiin, että tavataan suoraan siellä mökillä koska Aku oli hyvien kelien vuoksi päättänyt tulla prätkällä.
Lauantai koitti. Oltiin Lianan kanssa kotona ja laittauduttiin juhlia varten. Suunniteltiin, että laitetaan molemmat punaista huulipunaa niin voidaan pussailla Isi pöpiksi. Lianaa nauratti koko ajomatka ajatus siitä, että pian Isi on pusuhuulijälkien peittelemä.
Saavuttiin pihaan niin Liana vielä vilkaisi peilistä, että huulipunaa on varmasti vielä jäljellä. Valmista!
Liana näki Isin astelevan kohti autoa ja ryntäsi ovesta ulos mitä jaloistaan pääsi ja samalla kuului tutut sanat; "Heeeeeei muru! Isillä on ollu ikävä sua!". Liana pääsi pusuttelemaan. Ai että sitä naurun määrää.. räkätys varmasti kantautui naapureille saakka.
Sitten oli mun vuoro. Aatu laski Lianan maahan ja tuli kohti. Sain taas sen katseen ja hymyn. Ajattelin vaan, että "Vihdoin täällä. Nyt on taas kaikki hyvin!". Aku katsoi mua, tuli lähemmäksi ja laittoi käden mun vatsalle ja sanoi "Heeei Isin sintti!" kyykistyi pikkasen ja antoi vielä vatsalle pusun. Sen jälkeen pääsi vielä Mamma rutistettavaksi. Sain sen katseen, sen hymyn ja karvaisen pistelevän pusun.
Ilta sai alkaa. Rapuja oli koko juhlakansalle niin, että navat paukkui. Kaikilla oli tosi ihana fiilis. Istuttiin, syötiin ja kerrottiin tarinoita ja muisteltiin menneitä. Sauna oli myös lämpimänä.
Aku tuli illan aikana monta kertaa ottamaan mut isoon rutistukseen ja kertoi moneen otteeseen kuinka paljon rakastaa mua, Lianaa ja vauvaa. Kertoi kuinka on maailman onnekkain mies.
Oli kyllä ihana ilta. Tunnelma oli loistava. Kaikki näytti niin onnellisilta.

Aamulla heräsin siihen kun Aku kellahti mun vierelle pötköttelemään. Liana oli mennyt jo alakertaan aamiaiselle.
Nostin päätä ja asettelin itteni siihen maailman parhaaseen paikkaan.."kuppiin", eli kainaloon. Aatu piteli kiinni ja juteltiin vaan kaikesta.
Oltiin pitkään haaveiltu siitä kuinka olisi ihana joskus rakentaa oma talo jonnekin vähän syrjempään. Aku oli tosin jo suunnitellut kyllä sen talon jo vessan kaakeleita myöten.
Siinä me vaan oltiin. Ei huolta huomisesta ja molemmilla onnellinen olo.
Välillä Aku myös höpötteli vauvalle.. "Isin pieni sintti".
Siinä oli hyvä. Paras ja maailman turvallisin paikka.

Seistiin mökin pihalla ja sovittiin, että lähdetään samaa matkaa ajelemaan niin ollaan suurin piirtein samaan aikaan kotona. Aku oli tosin suunnitellut ajavansa pienempiä teitä pitkin, koska oli niin nätti keli ja halusi siitä nautiskella.
Aku veti ajokamoja päälleen ja minä pakkasin autoa. Nostin kyytiin myös Akun repun niin olisi mukavampi prätkäillä.
Aku käynnisti prätkän ja Liana vieressä ylpein kirkkain silmin ihmetteli kovaa ääntä mitä pyörästä lähti.
"Nähdään kotona murut niin mennään sit yhdessä kauppaan. Mä menen edellä kun pitää pysähtyä tankkaamaan". Näin Aku sanoi ja tuli antamaan meille tytöille pusut. Vastasin: "Nähdään kotona. Aja varovasti!".

Lähdettiin matkaan. Aku meni edellä ja Liana katsoi silmä kovana kuinka Isi ajoi prätkällään. Välillä meitä nauratti.
Aku meni kiertoreittiä edelle ja yhtäkkiä hetken matkan päästä huomasin taustapeilistä, että "kato Liana Isi onkin meidän takana". Aku oli kaartanut huoltsikalta meidän perään.
Ohituskaistan kohdalla Aku ajoi meidän vierelle..nosti visiiriä pikkusen, iski silmää, hymyili ja lähetti lentopusun. Sitten ajoi meidän edelle ja siinä hetken matkaa kunnes liittymä lähestyi ja Aku nosti toista kättään sanoakseen "heippa"!. Sinne meni.

Ajeltiin siinä tovi ja päästiin vihdoin motarille. Meitä tuli vastaan ambulansseja ja poliiseja.. hirveä pillien ulvonta. Liana sanoi, että "Äiti kato! Toivottavasti ei oo kenellekään käynyt pahasti!".

Päästiin kotiin ja odoteltiin hetki. Akusta ei kuulunut. Yritin soittaa, mutta ei saanut yhteyttä. Sanoin Lianalle, että "Isi ei nyt vastaa kun on varmaan akku loppu ja on vielä ajamassa. Isi on varmaan jäänyt ajamaan pikkuisen pidemmäksi aikaa koska on näin nätti keli. Lähdetään me käymään jo valmiiksi kaupassa!".
Lähdettiin kävellen lähikauppaan. Yritin vielä kaupassa soittaa, että Aku ei hättääntyisi kun me ei ollakaan kotona. Mutta ei saanut vieläkään yhteyttä. Päätin luovuttaa soittamisen. Kohta me nähdään kotona.

...

Tultiin kotitalon edustalle. Kulmalla oli parkissa vaaleansininen Skoda Octavia farkku missä istui kaksi miestä kyydissä. Ihmettelin, että mikä auto se tollanen on ja miksi noi miehet tuijottaa meitä?
Mentiin sisälle ja huomasin, että Aku ei ollut vieläkään kotona. Pieni huoli alkoi hiipumaan. Mutta ajatus pidemmästä ajolenkistä tuli taas rauhoittamaan mieltä..

Purin kauppakasseja kunnes soi ovikello ja ryntään avaamaan. Olihan Akun kotiavaimet siellä repussa minkä otin kyytiin. Jes Aatu tuli!
Avasin oven ja siinä mun nenän edessä seisoi kaksi poliisia lakit kädessä. Toinen heistä kysyi mun nimeä ja sen jälkeen pyysi tulla sisälle. Tässä vaiheessa ajattelin, että ei kai vaan joku ole joutunut sairaalaan. Mitähän on sattunut? En vieläkään osannut yhtään ajatella, että mitä olisi voinut tapahtua ja kelle.
Toinen poliisi sanoi Lianalle hermostuneella äänensävyllä, että "Moi Liana. Haluisitko tulla näyttämään mulle sun huonetta? Huomasin, että sulla oli tosi paljon siellä pehmoleluja!". Liana lähti poliisin kanssa huoneeseensa ja toinen miehistä ohjasi mut kauemmaksi olohuoneeseen ja pyysi istumaan alas.
Mun syke vaan nousi ja nousi...
Poliisi purskahti itkuun ja sai just ja just sanottua ne sanat mihin mun maailma loppui... kaikki romahti.

"Aku on kuollut".

EI! Ei tää ei voi tapahtua meille? Meille on tulossa vauva? Kaikki asiathan on hyvin? Mehän rakastetaan toisiamme? Ei meitä mikään voi erottaa?
 
Liana juoksi olohuoneeseen ja kysyi, että "Äiti missä Isi on? Onko Isi joutunut sairaalaan?".

Sydän riekaleena jouduin mun 7 vuotiaalle Isin tytölle sanomaan hetken itseäni keräiltyä:

"Isi on lentänyt tähdeksi taivaalle, rakas!"

Mun rakas on poissa? Mites vauva? Miten ihmeessä Liana selviää tästä? En mä selviä tästä? Miten tästä voi kukaan selvitä? Miljoona kysymystä pyöri päässä ja heikotti. Päälimmäisenä mietin kuitenkin kysymystä "MIKSI?".

Tuntui kun olisi itsekin kuollut pois.
Ja tuntuu yhä edelleen. Onhan osa munkin sydämestä tuhkattuna hautuumaalla.

Se oli hetki mihin meidän yhteinen rakkaustarina päättyi.
Ja mun oma rakkaustarina alkoi. 



Mun Aatu on poissa.

"TILL THE END"

 

Vaalikaa ja arvostakaa rakkaitanne. Älkää menkö nukkumaan ilman, että asiat on selvitettynä. Halailkaa ja pussailkaa.
Rakastakaa joka päivä kun se olisi viimeinen.


Tämän tarinan kirjoittaminen ja julkaiseminen vaati kyllä melkoisia ponnisteluja.



Seuraava postaus voisi olla jotain hieman kevyempää. Laittakaa ihmeessä viestiä sähköpostiin penniajatuksista@gmail.com tai Instagramiin: Penniajatuksista palautetta ja toiveita mistä haluatte että kirjoitan?


Kiitos kun luet!


-N

Kuka mitä häh?

Mä olen niin pitkään haaveillut tästä hetkestä. Hetkestä kun istun kaikessa rauhassa ja aloitan mun oman blogini kirjoittamisen.

Kuka minä? 

 

Espoosta kotoisin 30 vuotias kahden lapsen äiti ja leski. Kuulostaapa harmaalta...
En mä niin harmaa ole kuitenkaan. Pidän itseäni kuitenkin melko hyväntuulisena, hymyilevänä, vahvana ja reiluna ihmisenä. Vaikka tämä elämä mikä mulle arvottiin on antanut melkosia potkuja suoraan takaraivoon niin voin sanoa kuitenkin olevani melkosen onnekas omalla tavallaan. Onhan mulla kaksi aivan ihanaa ja valtavan rakasta lasta. Mua ympäröi myös valtava tukiverkko mitä ilman en olisi kaikesta selvinnyt edes tähän asti saatika tästä eteenpäin.
Ystävät on myös suuri osa mun elämää ja arkea. Yksi arjen kohokohdista on nähdä jotakin kamua ja vaan jutella kahvikupposen ääressä siitä kuinka nopeesti aika juoksee tai vaikka vaan muistella menneitä. Niin yksinkertaista, mutta niin raikastavaa. Naurua tietenkään unohtamatta..pidentäähän se ikää.

Asioita mitkä myös pitää mut arjessa kiinni ja mistä nautin on sisustaminen, ruoan laitto ja liikunta (vaikka tosin tällä hetkellä ei siltä näytä kun tätä ruhoa koristaa lähemmäs 30 kiloa raskauskiloja :D ).
Eli meidän arjen lisäksi tässä blogissa saa lukea myös näistä aiheista. 

Tähän väliin voisin kertoa teille mun aarteista..

Liana on 2009 syntynyt meidän esikoinen. Aivan ihana reipas koululainen ja rakastava isosisko.
Tyttö joka tekee päivittäin äitinsä ylpeäksi ja onnelliseksi.
Meidän lempipuuhaa kahdestaan on leipominen, leffassa käynti ja tyttöjen jutut. 
En vaan voisi kuvitella päivääkään ilman tätä pienen pientä naisen alkua.

Sitten on meidän perheen isäntä. Se tuorein tulokas.. Hänen korkeutensa Ante.
Ante syntyi joulukuussa 2017.
Hän on kovin rauhallinen ja utelias nuori herrasmies. Nukkuu, syö ja kasvaa.. niin kuin tuoreen uuden ihmisen kuuluukin. Ante on kuin kopio isästään.

  Ihan jos totta puhutaan niin ilman näitä nakeroita olisin varmaan jo jossain pehmustetussa huoneessa nurkassa vapisemassa. Se on kyllä kummallista kuinka lapset voi antaa voimaa niin valtavan paljon jopa sellaisina hetkinä kun kuvittelisi kenen tahansa vaan romahtavan.
Joka päivä katselen näitä mun pieniä aarteita ja mietin vain kuinka onnekas kuitenkin olen. Kaikesta huolimatta.

Tässä samalla kun kirjoitan mietin, että kuinka ihanaa tämä vaan voi olla. Paljon parempaa kuin mistä edes osasin haaveilla. Ja niin yksinkertaista kuin kirjoittaminen...niin vapauttavaa. En malta odottaa että pääsen kirjoittamaan enemmän eri aiheisiin liittyen.
Voin luvata kaikille, että tulette tarvitsemaan sekä nessuja, että tenoja. Kunhan vaan pääsen tässä vauhtiin. Yritän siis kirjoitella niin usein kun mahdollista milloin mistäkin ajankohtaisesta.

Seuraavassa kirjoituksessa saattaa olla, että on nessut tarpeen joillain lukijoilla.
Kerron teille meidän rakkaustarinan mikä vaan riistettiin pois liian aikaisin.


Kannattaa tulla seurailemaan meidän arkea yms myös Instagramiin: Penniajatuksista.

Palautetta ja toiveita olisi kiva kuulla kommentteihin tai sitten laittamalla sähköpostia osoitteeseen penniajatuksista@gmail.com.

Kiitos ja kumarrus!

-N