ISIN TYTTÖ

Sain lukijalta toiveen, että kirjoittaisin siitä millä tavalla Liana muistaa isin. Olen aiemminkin kuullut toiveita siitä, että kirjoittaisin Lianasta ja ylipäätään äitiydestä. Sopiihan tämä nyt näin äitienpäivän lähettyvillä teemaankin.
Aiemmat postaukset ovat olleet TODELLA raskaita kirjoittaa ja mennyt aina monta päivää synkemmissä tunnelmissa, koska aina kirjoittaessa sitä palaa niin syvästi niihin muistoihin ja ajatuksiin mitä normaalin arjen keskellä välttelee.

ISIN TYTTÖ 

Meidän esikoinen Liana on tällä hetkellä 8 vuotias tokaluokkalainen. Hän oli 7 vuotias kun Isi menehtyi.
Akun ja Lianan suhde oli alusta asti erittäin läheinen ja heillä oli keskenään miljoonia yhteisiä "juttuja"..sellaisia juttuja mistä minä äitinä olin aivan ulapalla. Minusta se oli ihanaa.
Liana oli myös Akulle kaikki kaikessa. Tässä maailmassa ei varmasti ole yhtä ainutta asiaa mitä Aku ei olisi Lianan eteen tehnyt. Suhde oli kova kuin kivi. Ja se myös huokui ulospäin.

Keskenään he touhusivat aina jos jonkinmoista. Tylsiä hetkiä ei juurikaan kyllä kerennyt kertyä. Ja ennen kaikkea naurua piisasi. Aku oli aina sellainen "Lianan oma pelle Hermanni" ja siitäkös Liana aina nautti täysin rinnoin. Sitä naurua ja iloa oli aina niin ihana seurata ... onneksi Liana osaa sen taidon vieläkin vaikka juuri ISI ei ole täällä enää naurattamassa.

Se, että Lianalle kerkesi kertyä niin mielettömän paljon aivan ihania muistoja Akusta on varmasti helpottanut myös Lianan surutyötä. Aluksi suru oli selkeesti sitä kaipaamista ja kovaa ikävää, mutta nyt ajan myötä sen lisäksi Liana on oppinut myös muistelemaan hauskoja asioita ja jopa nauramaan niille. On ihana huomata kuinka ne muistelut ei enää aina saa kyyneliä silmiin niin usein.

Kysyin Lianalta muutamia asioita Isistä ja siitä miten Liana muistaa mitäkin asioita. Alempana tuo "haastattelu". Tämä on varmasti myös ihana muisto Lianalle sitten vuosien päästä kuten myös Antelle. Eihän hän koskaan kerennyt reppana kokemaan Isin läsnäoloa. Eikä Aku Anten.. se vasta särkeekin sydämen. 

HUOM! Liana on täysin tietoinen siitä mihin tämä "haastattelu" tuli. Halusi oikein mielellään vastailla ja pohtia näitä juttuja. Meillä ollaan muutenkin asioista hyvin avoimia ja puhutaan niistä sellaisina kuin ne on. 

Mikä oli kivointa touhuta Isin kanssa? 

Niitä asioita oli niin paljon. Isi jakso aina leikkiä mun kanssa ja se oli tosi kivaa.
Mä tykkäsin myös siitä että Isi aina opetti mulle kaikkia eri asioita ja se oli parasta. 
Tosi hauskaa oli säikytellä ihmisiä ja naureskella. Se oli sellanen meidän juttu.

Paras muisto Isistä?

 Ekana tuli mieleen se kun mentiin Isin kanssa Isin siskon häihin. Ne oli kivat häät ja me tanssittiin Isin kanssa siellä. Isi oli sillon tosi komee koska sillä oli rusetti kaulassa.

Mistä Isi tykkäsi eniten? 

Isi tykkäsi naurattaa meitä tyttöjä. Kaikkein eniten se tykkäsi olla meidän kanssa ja touhuta kaikkea kivaa yhdessä.

Missä Isi oli hyvä? 

Isi oli tosi hyvä rakentamaan kaikenlaista ja naurattamaan mua. 

Mitä aiot kertoa Antelle Isistä kun Ante kasvaa? 

Sen, että Isi aina rakasti meitä. Kerron kyllä myös paljon tarinoita Isistä. 

Missä luulet, että Isi on tällä hetkellä? 

Tällä hetkellä se varmaan istuu tässä meidän välissä ja ihmettelee, että mitä me oikein touhutaa. Se varmaan on kokoajan meidän kanssa, mut me ei vaan nähdä sitä. 

Jos saisit sanoa nyt Isille mitä tahansa niin, että Isi varmasti kuulisi niin mitä se olisi?

Mä rakastan sua ihan hirveesti Isi ja missä sä oot oikein ollut? 

Sydäntä särkeviä kyyneliä ja lohduttavia naurahduksia

Multa usein kysytään, että mikä tässä matkan varrella on ollut rankin vaihe tai rankinta yleensä. Vastaus siihen on helppo. Tämän kaiken keskellä ehdottomasti rankinta on ollut seurata surevaa ja omaa isäänsä kaipaavaa pientä tyttöä. Se suru on jotenkin niin erilaista millaista aikuisilla tai mitä edes olen koskaan ennen nähnyt. Ja se tapa käsitellä surua on uskomatonta..siitä voisi moni aikuinenkin yrittää ottaa mallia. Vaikka kuinka Lianalla olisi "vaikea hetki" niin AINA hän löytää myös jotakin positiivista..välillä isompaa ja välillä jotain pienempää, mutta se että selvästi jokainen kerta yrittää löytää jotakin mille voisi myös hymyillä. Nerokasta.
Aikuinen yleisesti ottaen on sellainen olento, että jos jokin surettaa tai harmittaa niin silloin kaikki on synkkää, mustaa ja sumuista eikä mitään muuta.

Meillä ollaan alusta asti puhuttu asioista niin kuin ne on enkä ole lähtenyt kaunistelemaan asioita tai muutenkaan kiertelemään. Koen, että se on Lianalle reilua ja hän on kokenut jo niin ison surun, että jokin pieni yksityiskohta voi ehkä kirpaista, mutta ei se sitä surua voita. Tämä on koitunut tosi hyväksi, koska uskon, että sen avulla Lianakin on saanut pohdittua asioita perin pohjin eikä hänen tarvitse miettiä mitään asioita itsekseen vaan aina voi tulla kysymään mitä vain mihin vain liittyen.

Mutta perimmäisin totuushan on se, että joka kerta kun mun pienellä tytöllä alkaa valumaan kyyneleet poskia pitkin niin mun sydän kuristuu ja tekee niin pahaa kun vaan voi tehdä. Se on niin sydäntä särkevää että ei tosikaan. Hankalaa nimenomaan on se, että en voi tehdä asialle mitään.. en yhtään mitään muuta kun vaan olla siinä ja jutella. Myös tieto siitä että tätä tulee jatkumaan vielä pitkään särkee sydämen. Ei noin pienen ihmisen kuuluisi pohtia tällaisia asioita.. ei todellakaan. Suututtaa.

Vastakohtana sitten taas ne hetket kun Liana on tosi hyvällä tuulella ja alkaa muistelemaan Isiä ja kaikkia erilaisia hetkiä.. ne on kultaakin arvokkaampia.
Se on niin sydäntä lämmittävää katsoa Lianaa hymy huulilla tai kikattelemassa. Ne on niitä hetkiä milloin muistaa, että "kyllä tää tästä...pikkuhiljaa".

Usko huomiseen

 Kyllä se vain niin on, että ilman noita pieniä ihmeitä en jaksaisi näin hyvin. Joka ikinen päivä saan Lianasta ja Antesta aivan mielettömän paljon voimaa. Sen avulla jaksan pusertaa arjessa ja ennen kaikkea jaksan kokoajan uskoa huomiseen.
Ja koska jaksan uskoa huomiseen jaksan olla paras mahdollinen äiti lapsille.
Missään nimessä ei ole parempaa lahjaa olemassa kuin katsella lapsia tämän kaiken keskellä hymyt huulilla. On ihanaa tietää, että loppujen lopuksi lapsilla on kaikki ihan hyvin.
Välillä sitä tekisi jopa mieli taputella omaa olkapäätä ja sanoa, että "hyvin sä pärjäät jatka samaan malliin".



Ihanat ihanat lapset. Aivan ihana äitiys! <3

ISÄ KEHYKSISSÄ

Tässä on mennyt nyt pieni tovi viimeisestä kirjoituksesta. Edellisten kirjoitusten tuottaminen tuotti niin paljo tuskaa omalla tapaa, että siitä jäi pieni "pelko" julkaista enää lisää.
Kirjoittamisen jännä maailma kuitenkin vei voiton ja veti mua taas puoleensa. Tässä sitä ollaan..
jatkamassa teille meidän tarinaa.

ISÄ KEHYKSISSÄ

Niin meidän perheen elämä muuttui hetkessä siihen pisteeseen, että meidän Isi on kyllä kotona, mutta kehyksissä. Jotkut saattaa jopa ihmetellä sitä, että meillä on niin paljon kuvia Akusta ympäri asuntoa. Mun mielestä on vain jollain tapaa ihanaa välillä aina pysähtyä katsomaan niitä kasvoja siellä kehyksissä..muistella, itkeä tai joskus jopa jutella. Se on myös meidän esikoisen Lianan toive, että laitettaisiin Isistä kuvia sinne sun tänne.
Toivon myös, että meidän pojalle muodostuu mahdollisimman hyvä käsitys siitä että miltä hänen Isi näytti niiden kaikkien kuvien kautta. Toivottavasti kuvista välittyy myös se tunne minkä mun Aatu sai aina omalla katseellaan aikaan meissä tytöissä. Turva, lämpö ja rakkaus.

Mun sydäntä riipii tosin se ajatus päivästä toiseen, että meidän poika joutuu tyytymään Isäänsä kehyksissä. Miksi ihmeessä hän ei saanut mahdollisuutta tutustua Akuun. En vaan voi kerta kaikkiaan hyväksyä vieläkään sitä. Enkä tosiaan tulw varmasti koskaan hyväskymäänkään.

Niin se oli vaan pienestä hetkestä kiinni, että pienet viattomat ihmiset joutuivat luopumaan jostain niin tärkeästä kuin omasta isästään.

Kannan kaiken yksin

Se tosiaan oli vain pieni hetki kun kaikki oli ohi. Se oli myös pieni hetki ja kaikki mitä meidän arki piti sisällään, kaikki vastuu mitä vanhemmat vanhempina kantaa... kaikki oli yksin mun kannettavana. Sen lisäksi sen pienen hetken jälkeen kannoin myös pientä ihmettä yksin.
Niin se odotusaika meni pienessä "selviytymis-sumussa". Kai sitä yritti jotenkin alitajuntaisesti vaan kuluttaa kaiken ajan mahdollisimman nopeasti, jotta se kamala ja ihana aika olisi ohi ja pääsisin pian näkemään meidän pienen.

Se oli pikkuisen alta viikko Akun kuoleman jälkeen kun meillä oli varattuna yksityisellä lääkäriasemalla ultraäänitarkastus. Halusimme tietää kumpi sieltä on tulossa. Martta vai Ante?
Se tuntui kamalan raskaalta tietysti mennä sinne ilman Akua. Mukana sillä kerralla oli meidän esikoinen ja mun oma äiti. Siinä makasin ja porukalla ihmeteltiin kuinka se pieni ihme "isin sintti" porskutti menemään vimmatusti. Sukupuolta oli jopa pikkusen hankala yrittää analysoida kun oli vastassa niin aktiivinen kaveri. Vihdoin kuitenkin sitten kätilö äkkiä paineli nappeja, zoomasi ja se oli siinä: "SIELLÄ SE ON! PIPPELI!". Se tuntui jotenkin tosi tosi tosi onnelliselta hetkeltä vaikka samaan aikaan mun poskilla valui edelleen ne surun kyyneleet mitkä jo kuului mun "lookiin". Suututti jälleen kuinka en saanut sitä hetkeä jakaa mun rakkaan kanssa.
Ajatus vierähti heti mun mieleen... sieltä on matkalla tähän maailmaan mini-Aku. Niin sen pitää olla. Se piti myös paikkansa. Onhan tuo aivan ilmetty isänsä.

Hormonit jyllää ja rokki soi

Raskaus jatkui.. se jatkui ja jatkui. Yksinodottaminen oli kyllä aivan melkein jopa vastakohta sille millaista esikoisen odotusaika oli. Esikoista odottaessa se koko aika oli kuin vuoristorataa. Saman päivän aikana käytiin läpi kaikki tunteet surusta onnellisuuteen.. hormonit jylläs ja Aku sai varmaan joka päivä kuulla milloin mistäkin kunniansa. Reppana. Mutta siinä se suurin ero olikin. Sain jakaa tuntemukset kotona ja olla luvan kanssa välillä hitsin kiukkunen ja päinvastoin. Välillä oli ihanaa vaan makoilla vierekkäin ja tunnustella vauvan potkuja. Tai ihan vaan kertoa toiselle, että "mua pelottaa ja jännittää". Nyt se ei ollut mahdollista.
Tämä odotusaika oli sellanen "siinä se nyt meni sivussa"-raskaus. Kiteytettynä.

Tämä odotusaika oli vauvaa ajatellen todella erityislaatuista ja ihanaa aikaa. Jollain tapaa vauvaan kasvoi jopa jokin erityinen side odotusaikana.. olin täysin rakastunut siihen pieneen poikaan jo ennen kun hän oli edes saapunut maailmaan. Jo odotusaikana päätin, että en anna minkään satuttaa mun pientä poikaa kuka joutuu tässä maailmassa kasvamaan ilman isäänsä ilman hänen omaa tahtoaan. Ja sen aion myös pitää. Sama pätee esikoiseen. Tää leijonemon nahka mikä mulle raskauskilojen lisäksi on kasvanut on sellanen panssari, että sitä ei hevillä kyllä läpäistä. Mun pienet on turvassa kaikelta.

"Pure hammasta äläkä pillitä"

Kun käynnistyspäivä lähestyi niin se todellinen jännitys alkoi vasta nostamaan kasvojaan. En ole vieläkään varma, että jännitinkö enemmän itse synnytystä ja sitä onko vauvalla varmasti kaikki hyvin. Vai sitä, että kuinka tulen pärjäämään henkisesti. Olinhan menossa kuitenkin synnyttämään ilman sitä tärkeintä ja parhainta tukipilaria. Tällä kertaa mukaan oli tulossa äiti.

Se päivä vihdoin koitti. Astelin huoneessa sängyn vierustaa edestakaisin ja ajattelin mielessäni, että "pure hammasta äläkä pillitä!". Uskon, että hoin tota samaa lausetta itselleni alusta loppuun asti. Toisaalta tuntui kokoajan siltä, että selviän ja kaikki on ihan hyvin. Ja välillä se epätoivo ja suru kaikki yritti nostaa päätään. Onneksi supistukset teki niin kipeää, että ne saivat muutenkin ajatukset muualle ja palautti ajatukset keskittymään itse synnytykseen.
Tosiaan tällä kertaa synnytyksessä oli mukana mun oma äiti. Toivottavasti on selvinnyt jo traumoistaan vaikka ei sitä varmana mulle edes oikeasti myönnä, että kuinka kamalaa se ihan oikeasti oli. Onhan se varmasti melko kevyesti sanottuna turhauttavaa katsella sivusta kun oma tytär huutaa, itkee, tuskailee, kiljuu, kiroaa ja komentelee vieressä eikä itse voi tehdä juurikaan mitään..kun ehkä oman turvallisuuden vuoksi vaan noudattaa neidin ohjeita parhaimman mukaan. Haha.
Olen kyllä niin kiitollinen äidille siitä, että ensinnäkin tuli mun mukaan ja ennen kaikkea, että sai pidettyä mut kasassa. Sai silloin ja on saanut tämän koko matkan ajan. Onnettomuuspäivästä lähtien tähän päivään. Ja tulee varmasti kannattelemaan vielä jatkossakin.

Poika vihdoin syntyi. Rakastuin entisestään heti kun näin sen pienen ihmeen. Hän oli aivan kuin minikokoinen Isi. Pulisongit ja kaikki. Muistan ajatelleeni, että en pysty irrottamaan katsetta hänestä. Tunnelma synnytyssalissa oli kyllä taianomainen kun Ante saapui maailmaan. Äiti itki leikatessaan napanuoraa. Minä itkin onnesta, helpotuksesta, tolkuttomasta ikävästä ja jäätävästä surusta. Olin jossain kohtaa jopa vihainen. Vihainen maailmalle siitä edelleen, että kaikki meni miten meni.

Lapsivuodeosastolla meidät otettiin mukavasti vastaan. Äiti olisi saanut olla siellä meidän kanssa samalla tavalla kun muilla äideillä oli heidän puolisot. Itse halusin vaan jäädä sinne omaan vauvakuplaan ja tutustumaan vauvaan. Siellä me sitten oltiin pari päivää. Pari päivää niin, että en irrottanut ihokontaktia lähes hetkeksikään. Se oli vaan niin super ihmeellistä katsella sitä pientä poikaa. Siinä hän nyt oli...Akun poika. Tiesin kokoajan, että Aku olisi ollut niin mielettömän ylpeä pojastaan. Kuvittelin usein mielessäni, että miltä se olisi näyttänyt kun Aku olisi pidellyt poikaa käsivarsillaan. Toisinaan teki pahaa ja oksetti se karu fakta, että Ante ei saisi sitä koskaan kokea.

Meillä oli isi mukana. Kehyksissä.

Kaiken kaikkiaan sekä odotus, että synnytys meni loppujen lopuksi oikein hyvin. Se kaikki ainakin mitä sieltä selviytymis-sumun keskeltä muistan. Mutta en sitä kyllä kenellekään toivo.

Anten kanssa alkutaival on mennyt myös erinomaisesti. Meille on onneksi suotu helppo ja tyytyväinen pieni poika. Meille on Anten ja Lianan kanssa muodostunut jollain tapaa tosi erityinen ja ainutlaatuinen suhde meidän välille. Ollaan todellakin pieni joukkue. Ja meidän joukkue on muuten voittamaton!

Kiitos taas kun luette mun vuodatusta ja tarinointia. Jos heräsi kysymyksiä tai uusien aiheiden toiveita niin laittakaa niitä ihmeessä kommentteihin alas TAI sähköpostiin penniajatuksista@gmail.com.
Instagramiakin saa tulla seurailemaan: penniajatuksista. Siellä välillä jopa iloisiakin aiheita ja pilkahduksia meidän arjesta.