PLAN B. Mikä se on?

Mä olen saanut melko paljon teiltä kysymyksiä jos jonkinmoista. Kiitos tuhannesti niistä. Ja ennen kaikkea kiitos hirveästi kun luette mun rustauksia.
On jotenkin ihana tietää, että ihmisiä kiinnostaa ja se että olette siellä ns, "ruudun sillä puolen" kelle saan purkaa ajatuksia. Tää on mun terapiaa.
Pyrin vastailemaan kaikkiin kysymyksiin. Ennemmin tai myöhemmin.
Pahoitteluni näistä tauoista mitä nyt ollut kirjoitusten välissä. Välillä on ollut hankala saada aikaa istua rauhassa alas... ja iltaisin ollut melko väsy. En nimittäin voi vain istua ja alkaa kirjoittamaan vaan se vaatii aikamoisen henkisen puristuksen... varsinkin kun aiheena on mun muru ja tää usva mikä meidän päällä mylvii.

Plan B. Mikä se on? 

 Noin vuosi sitten takaperin Liana (meidän esikoinen) oli mun isän kanssa Lapissa pääsiäislomaa viettämässä. Akulla oli kertynyt muutama ylimääräinen vapaa ja mulla oli lomaa... päätettiin siis viettää yhdessä miniloma. Ihan vaan kotona akkuja ladaten syömällä hyvin, nukkumalla ja nauttimalla toistemme seurasta.
Se ei koskaan ollut hankalaa.. nimittäin nauttia toistemme seurasta. Joka ikinen hetki yhdessä siitä lähtien kun ensimmäisen kerran tavattiin tuntui parhaudelle. Niin sen kuuluikin olla.. me yhdessä.
Meidän miniloma oli aivan huippu ihana. Todellakin syötiin kun pienet porsaat (rakastettiin tehdä yhdessä ruokaa), katottiin laidasta laitaan hömppää Netflixistä ja nukuttiin monen monet päikkärit aina yhden päivän aikana. Ei voinut valittaa... se oli elämää parhaimmillaan.
Ei sitä todellakaan silloin osannut edes pelätä tai miettiä mitenkään, että seuraavana vuonna pääsiäislomalla me ei enää ollakaan yhdessä... vaan erillään. Erillään ikuisesti. 

Niin se vaan on, että aina pitäisi asiassa kun asiassa olla jokaisella se kuuluisa "Plan B". Voin kertoo, että mulla sitä ei todellakaan ollut.
Meillä oli vaikka ja mitä suunnitelmia yhdessä. Isoja haaveita ja toteuttamisen arvoisia suunnitelmia tulevaisuuteen.
Meidän piti kesälomalla lähteä Legolandiin, hommata koira, ruveta crossfittaamaan yhdessä, opetella kierrättämään oikein, saada toinen lapsi, pysyä terveinä ja rakentaa oma talo maalle. Tämä siis vain murto-osa siitä pitkästä listasta mistä aina juteltiin ja suunniteltiin.
Viimeisen kerran suunniteltiin mitään sinä samana aamuna kun Aku lähti pois. Päätettiin, että kun ollaan rakennettu meidän oma koti maalle niin sinne tulee ulkokeittiö minkä äärelle voidaan sitten aina ympäri vuoden kutsua ystäviä ja sukulaisia viettämään aikaa meidän kanssa. "Sellaisen mä sinne rakennan teille Niitu!", Aku sanoi kun pötköteltiin vintillä kahdestaan.

Moni on kysynyt multa tässä lähiaikoina, että millasia suunnitelmia meillä oli ja miten ne suunnitelmat nyt muuttui kun elämäntilanne muuttui.
Meillä oli valtavat suunnitelmat kaiken suhteen. Me aina pyrittiin siihen, että arki olisi mahdollisimman helppoa, ihanaa ja perhekeskeistä. Ja sitä se olikin. En osaa edes luetella mitä kaikkea me suunniteltiin... koska meillä oli tapana aina ennen nukkumaanmenoa vaan pötkötellä sängyssä ja jutella kuulumisista ja niistä kuuluisista haaveista ja suunnitelmista. Joten voitte varmaan kuvitella, että se lista oli melko pitkä.
Se miten meidän suunnitelmat muuttui nyt kun jäin yksin niin on hyvin yksinkertaista; niitä ei enää ole.
Ainut meidän suunnitelma mikä edelleen pätee ja mistä aina puhuttiin oli se, että haluttiin Lianalla olevan kaikki aina hyvin jotta saa mahdollisimman hyvät eväät elämään. Sama päti tietysti myös "pikku sinttiä", eli Antea.
Näistä suunnitelmista aion tietysti pitää kiinni ja aina pitää huolen, että meidän lapsilta ei puutu mitään! Ovathan nuo pienoiset rakkaat kokeneet jo tarpeeksi.. ja tulevat aina elämään ilman Isin rakkautta, oppeja ja läsnäoloa. Sitä mä en pysty korvaamaan mitenkään. Eikä kukaan muukaan.

Kuvassa vasemmalla hölmöiltiin vuosi sitten pääsiäislomalla. Kuva kertoo enemmän kun tuhat sanaa meistä.
Oikealla kuvassa seisoin tänään saman peilin edessä kylpytakki päällä. Yksin.


Suunnitelmat jäivät sinne minne meidän tarinakin, mutta arki tietysti jatkuu.
Meidän arki on muuttunut melko huomattavasti siitä mitä se oli kun Aku oli vielä täällä.
Silloin arki oli melko huoletonta, helppoa ja rentouttavaa. Suurimman osan ajasta. Oli hyvä olla ja turvallinen olo.
Nykyään arki on taistelua. Henkistä taistelua.
Toki meillä on ne omat rutiinit yms. Pakko olla kun lapsia perheessä, mutta tuntuu siltä aina välillä että se ei kulje ikään kuin omalla painollaan vaan kokoajan tarttee puskea eteenpäin. Siihen vaikuttaa tietysti suru, ikävä ja kaikki se paine mitä harteillani kannan, mutta myös niiden lisäksi se, että olen yksin. Kotona ei ole aikuista seuraa. Ei ole ketään kenen kanssa jakaa asioita. Ei ketään keneen purkaa pahaa oloa jos siltä tuntuu.. onneksi on suihku. Raukat kaakelit mitä nekin on joutunut kokemaan. Kyllähän se arki muuttui.
Tässä lähiaikoina olen purkanut pahaa oloa kirjoittamiseen.. niin kuin olenkin jo teille kertonut. Kirjoitan blogia kyllä, mutta sen lisäksi kirjoitan Akulle kirjeitä. Välillä puran niihin pahaa oloa, välillä ikävöin ja kaipaan. Välillä sitten jaan sinne asioita mistä haluan avautua tai jos on jotain kysyttävää. Onneksi meidän välille ei jäänyt mitään suuria kysymyksiä. Meillä oli niin avoin ja rehellinen suhde, että melkein aina osasi sanoa jo toisen vastauksen ennen kun esitti edes kysymystä.

On niin paljon pahaa oloa, että pakko keksiä erilaisia keinoja jotta tästä edes joskus selviää. Tai edes joskus alkaisi edes pikkuisen helpottamaan.
Kai se on yksilöllistä, että millaisella aikataululla tällaisesta selviää niin hassulta kun se kuulostaakin. Vaikka itse olen melko vahva luonteeltani ja selkänahka melko paksu elämän jäljiltä niin silti on hyvin vaikea kuvitella, että tätä pystyisi koskaan ajatella mitenkään kevyemmin. Mutta se jää nähtäväksi.

Moni on multa myös kysynyt suoraan, että pystynköhän mä enää ikinä elämäni aikana rakastamaan ketään yhtä paljon mitä rakastin Akua.
Tätä on hyvin vaikea edes kuvitella. Pelkkä ajatus siitä, että pitäisi nukkua jonkun muun vieressä saa mun niskakarvat pystyyn. Saatikaan että pystyisin kenellekään sanomaan rakastavani.. en usko.
Vaikka ehkä joskus voisinkin rakastaa jotakuta niin se rakkaus ei varmasti tule olemaan samanlaista mitä mun ja Akun välillä oli. Siitä mä olen aivan varma. Meidän välillä oli niin syvä ja vahva rakkaus että ei se katoa musta koskaan. Rakastan Akua edelleen niin paljon että tekisi mieli huutaa se koko maailmalle ja tulen aina rakastamaan. Olihan Aku myös mun kahden pienen aarteen Isi.
Niin jää tämäkin nähtäväksi.

Tääkin kuva kertoo taas enemmän kun tuhat sanaa meistä ja siitä millaista meidän perheessä oli. Hassuttelua ja itseironiaa riittämiin. Kaikki oli hyviä just sellasina.
Hitto, että mä rakastan tota miestä. Just tollaisena kun mitä Aku oli.

 

Mitäs nyt? 

Välillä on sellanen olo, että "tässäkö tää nyt oli?". Kaikki loppui niin nopeesti ja mulla ei todellakaan ollut sitä Plan B:tä.
Oon tässä kuitenkin yrittänyt kovasti kehitellä sellaista.. ehkä ensimmäinen askel oli tää meidän muutto. Toisaalta ehkä me eletään sitä suunnitelmaa tässä kokoajan. Koska mä joudun kokoajan miettimään päivä kerrallaan, että "mites nyt tästä päivästä taas selvitään?". Niin onhan sekin toisaalta elämän ja arjen suunnittelua eteenpäin.
Näinkö sen kuuluukin mennä? Vai mikä muka se Plan B olisi pitänyt olla?

Liika on liikaa.


Sellasta. Ens kerralla voisin taas vastailla lisää teidän kysymyksiin samalla kun kerron teille miten mulla meni yksin odotus, synnytys ja nyt alku vauvan kanssa. Voisin pohdiskella ääneen sitä kuinka tää kaikki tulee varmaan vaikuttamaan Anten elämään. Mun pieni poika <3




-N-