Aiemmat postaukset ovat olleet TODELLA raskaita kirjoittaa ja mennyt aina monta päivää synkemmissä tunnelmissa, koska aina kirjoittaessa sitä palaa niin syvästi niihin muistoihin ja ajatuksiin mitä normaalin arjen keskellä välttelee.
ISIN TYTTÖ
Meidän esikoinen Liana on tällä hetkellä 8 vuotias tokaluokkalainen. Hän oli 7 vuotias kun Isi menehtyi.Akun ja Lianan suhde oli alusta asti erittäin läheinen ja heillä oli keskenään miljoonia yhteisiä "juttuja"..sellaisia juttuja mistä minä äitinä olin aivan ulapalla. Minusta se oli ihanaa.
Liana oli myös Akulle kaikki kaikessa. Tässä maailmassa ei varmasti ole yhtä ainutta asiaa mitä Aku ei olisi Lianan eteen tehnyt. Suhde oli kova kuin kivi. Ja se myös huokui ulospäin.
Keskenään he touhusivat aina jos jonkinmoista. Tylsiä hetkiä ei juurikaan kyllä kerennyt kertyä. Ja ennen kaikkea naurua piisasi. Aku oli aina sellainen "Lianan oma pelle Hermanni" ja siitäkös Liana aina nautti täysin rinnoin. Sitä naurua ja iloa oli aina niin ihana seurata ... onneksi Liana osaa sen taidon vieläkin vaikka juuri ISI ei ole täällä enää naurattamassa.
Se, että Lianalle kerkesi kertyä niin mielettömän paljon aivan ihania muistoja Akusta on varmasti helpottanut myös Lianan surutyötä. Aluksi suru oli selkeesti sitä kaipaamista ja kovaa ikävää, mutta nyt ajan myötä sen lisäksi Liana on oppinut myös muistelemaan hauskoja asioita ja jopa nauramaan niille. On ihana huomata kuinka ne muistelut ei enää aina saa kyyneliä silmiin niin usein.
Kysyin Lianalta muutamia asioita Isistä ja siitä miten Liana muistaa mitäkin asioita. Alempana tuo "haastattelu". Tämä on varmasti myös ihana muisto Lianalle sitten vuosien päästä kuten myös Antelle. Eihän hän koskaan kerennyt reppana kokemaan Isin läsnäoloa. Eikä Aku Anten.. se vasta särkeekin sydämen.
HUOM! Liana on täysin tietoinen siitä mihin tämä "haastattelu" tuli. Halusi oikein mielellään vastailla ja pohtia näitä juttuja. Meillä ollaan muutenkin asioista hyvin avoimia ja puhutaan niistä sellaisina kuin ne on.
Mikä oli kivointa touhuta Isin kanssa?
Niitä asioita oli niin paljon. Isi jakso aina leikkiä mun kanssa ja se oli tosi kivaa.Mä tykkäsin myös siitä että Isi aina opetti mulle kaikkia eri asioita ja se oli parasta.
Tosi hauskaa oli säikytellä ihmisiä ja naureskella. Se oli sellanen meidän juttu.
Paras muisto Isistä?
Ekana tuli mieleen se kun mentiin Isin kanssa Isin siskon häihin. Ne oli kivat häät ja me tanssittiin Isin kanssa siellä. Isi oli sillon tosi komee koska sillä oli rusetti kaulassa.Mistä Isi tykkäsi eniten?
Isi tykkäsi naurattaa meitä tyttöjä. Kaikkein eniten se tykkäsi olla meidän kanssa ja touhuta kaikkea kivaa yhdessä.Missä Isi oli hyvä?
Isi oli tosi hyvä rakentamaan kaikenlaista ja naurattamaan mua.Mitä aiot kertoa Antelle Isistä kun Ante kasvaa?
Sen, että Isi aina rakasti meitä. Kerron kyllä myös paljon tarinoita Isistä.Missä luulet, että Isi on tällä hetkellä?
Tällä hetkellä se varmaan istuu tässä meidän välissä ja ihmettelee, että mitä me oikein touhutaa. Se varmaan on kokoajan meidän kanssa, mut me ei vaan nähdä sitä.Jos saisit sanoa nyt Isille mitä tahansa niin, että Isi varmasti kuulisi niin mitä se olisi?
Mä rakastan sua ihan hirveesti Isi ja missä sä oot oikein ollut?Sydäntä särkeviä kyyneliä ja lohduttavia naurahduksia
Multa usein kysytään, että mikä tässä matkan varrella on ollut rankin vaihe tai rankinta yleensä. Vastaus siihen on helppo. Tämän kaiken keskellä ehdottomasti rankinta on ollut seurata surevaa ja omaa isäänsä kaipaavaa pientä tyttöä. Se suru on jotenkin niin erilaista millaista aikuisilla tai mitä edes olen koskaan ennen nähnyt. Ja se tapa käsitellä surua on uskomatonta..siitä voisi moni aikuinenkin yrittää ottaa mallia. Vaikka kuinka Lianalla olisi "vaikea hetki" niin AINA hän löytää myös jotakin positiivista..välillä isompaa ja välillä jotain pienempää, mutta se että selvästi jokainen kerta yrittää löytää jotakin mille voisi myös hymyillä. Nerokasta.Aikuinen yleisesti ottaen on sellainen olento, että jos jokin surettaa tai harmittaa niin silloin kaikki on synkkää, mustaa ja sumuista eikä mitään muuta.
Meillä ollaan alusta asti puhuttu asioista niin kuin ne on enkä ole lähtenyt kaunistelemaan asioita tai muutenkaan kiertelemään. Koen, että se on Lianalle reilua ja hän on kokenut jo niin ison surun, että jokin pieni yksityiskohta voi ehkä kirpaista, mutta ei se sitä surua voita. Tämä on koitunut tosi hyväksi, koska uskon, että sen avulla Lianakin on saanut pohdittua asioita perin pohjin eikä hänen tarvitse miettiä mitään asioita itsekseen vaan aina voi tulla kysymään mitä vain mihin vain liittyen.
Mutta perimmäisin totuushan on se, että joka kerta kun mun pienellä tytöllä alkaa valumaan kyyneleet poskia pitkin niin mun sydän kuristuu ja tekee niin pahaa kun vaan voi tehdä. Se on niin sydäntä särkevää että ei tosikaan. Hankalaa nimenomaan on se, että en voi tehdä asialle mitään.. en yhtään mitään muuta kun vaan olla siinä ja jutella. Myös tieto siitä että tätä tulee jatkumaan vielä pitkään särkee sydämen. Ei noin pienen ihmisen kuuluisi pohtia tällaisia asioita.. ei todellakaan. Suututtaa.
Vastakohtana sitten taas ne hetket kun Liana on tosi hyvällä tuulella ja alkaa muistelemaan Isiä ja kaikkia erilaisia hetkiä.. ne on kultaakin arvokkaampia.
Se on niin sydäntä lämmittävää katsoa Lianaa hymy huulilla tai kikattelemassa. Ne on niitä hetkiä milloin muistaa, että "kyllä tää tästä...pikkuhiljaa".
Usko huomiseen
Kyllä se vain niin on, että ilman noita pieniä ihmeitä en jaksaisi näin hyvin. Joka ikinen päivä saan Lianasta ja Antesta aivan mielettömän paljon voimaa. Sen avulla jaksan pusertaa arjessa ja ennen kaikkea jaksan kokoajan uskoa huomiseen.Ja koska jaksan uskoa huomiseen jaksan olla paras mahdollinen äiti lapsille.
Missään nimessä ei ole parempaa lahjaa olemassa kuin katsella lapsia tämän kaiken keskellä hymyt huulilla. On ihanaa tietää, että loppujen lopuksi lapsilla on kaikki ihan hyvin.
Välillä sitä tekisi jopa mieli taputella omaa olkapäätä ja sanoa, että "hyvin sä pärjäät jatka samaan malliin".
Ihanat ihanat lapset. Aivan ihana äitiys! <3















