LEIJUVAA TUSKAA JA RIIPIVÄÄ IKÄVÄÄ

30.7.2017 oli päivä kun mun elämä pysähtyi. Sormien napauksessa mun elämäni rakkaus, lasten isä ja mun paras kaveri oli poissa.
Siihen riitti vain sanat "Aku on kuollut" ja mun pieni tyttö oli ilman isää, syntymätön vauva ei saanut koskaan tavatakaan omaa isäänsä ja mä olin yksin kaiken tän kanssa.
Meidänhän piti lähteä yhdessä kauppaan, tehdä yhdessä ruokaa ja viettää ihana kesäloman aloitus päivä meidän tytön kanssa. Tätä oli odotettu kun kuuta nousevaa.
Se ihminen kenelle olin tottunut aina avautumaan kaikesta, purkamaan tuskan ja itkemään surut ei koskaan enään tulisi kotiin. Ajatukseen on edelleen tällä hetkelläkin hankala tottua. Enhän ole vieläkään edes poistanut yhteystietoja puhelinluettelosta ja edelleen sängyssä on lakanat kahdelle. Vielä välillä havahdun siihen, että sanon ääneen "Aku" aloittaakseni jonkin keskustelun mun murun kanssa. En ole saanut vastausta. Seinät ei osaa puhua.
Ei ole aikaakaan kun ystäväni puhui asuntonsa remonttihommista ja ensimmäisenä olin sanomassa, että "hei mä voin kysyä jos Aku vois tulla auttamaan sen kanssa".
Kaikista hankalinta on illat kun menee nukkumaan. Nukun yksin... piti ostaa kokovartalotyyny jotta saan edes jotakin halailla ja haaveilla. 

Päivittäiset ajatukset pitää edelleen sisällään milloin surullisia ja milloin raivokkaita MIKSI?- kysymyksiä. Kauankohan sitä kysymystä jaksaa seiniltä kysyä kunnes siihen kyllästyy? Ei varmaan ikinä. Ainakaan tällä luonteella tai saatikaan tällä rakkauden määrällä. En vaan ymmärrä. Olkoon se tyhmyyttä tai turhautuneisuutta, mutta en luovuta ennen kun ymmärrän tai keksin vastauksen.
Kaikella on tarkoitus? HAH! Kuka julma ihminen tai olento tällaista kenellekään haluaa?

Ensimmäiset minuutit, tunnit, päivät ja viikot...

En enää muista kunnolla edes mitä tarkalleen suustani päästin poliisin sanojen jälkeen. Tuntui kun sydän olisi revitty rinnasta ja silmissä sumeni. Samaan aikaan kuitenkin oli puettava päälle leijonaemona haarniska.. muistan hokeneeni itselleni mielessä, että "Niina sä et voi murtua nyt. Pysy kasassa. Liana ei saa nähdä sun heikkoutta!".
Istuin sohvalla Liana sylissä. Olin vieläkin niin shokissa, että en pystynyt edes puhumaan järkevästi.
Tuijotettiin Lianan kanssa toisiamme ilman sanoja. En ollut koskaan nähnyt sellaista lapsen katsetta.. silmät ja poskenpäät kosteana mun tyttö oli taas kuin pieni vauva. Niin hauras, surullinen ja täysin mun armoilla. Mun oli pysyttävä vahvana.
Sitä vahvuutta sillä hetkellä kesti tasan niin kauan kunnes jouduin soittamaan eteenpäin ja kertomaan Akun isälle, että mitä oli sattunut. Enkä saanutkaan sitä uutista kerrottua ilman hysteeristä huutoa. En ollut enää Lianan kanssa ainut kenen maailma pysähtyi...en varmasti.
Siinä me istuttiin edelleen.. sylikkäin. Ulkona paistoi aurinko ja oli kaunista. Poliisit seisoi siinä meidän edessä asennossa lakit kourassa. "Olisivat nyt edes istuneet" muistan miettineeni.. se tuntui liian todelliselta kun ne siinä seisoa toljottivat. Toinen poliiseista kaiken lisäksi purskahti vähän väliä itkemään.

Akun vanhemmat ja sisaret saapuivat. Siihen mennessä oli kulunut ehkä tunti siitä kun poliisi kertoi minulle tapahtuneesta, mutta tuntui kun olisin istunut sohvalla monta päivää. Liana ei suostunut päästämään irti.
Totaalinen murtuminen tapahtui kun soitin omalle äidille. "No moro!" vastasi äiti autuaan tietämättömänä mitä meille oli juuri tapahtunut. En saanut hysterian läpi sanottua mitään... äiti vaan tajusi, että jotain oli sattunut. Sain hädin tuskin sanottua, että "Aku"... äiti tajusi mitä oli sattunut. Luulen, että sillä sekunnilla mun äidille tuli sama reaktio kun mulle Lianaa kohtaan, että "en voi murtua. Nyt täytyy pysyä vahvana". Ja niin on pysynyt. Normaalisti niin herkkä äiti on ollut kun järkkymätön kallio mun rinnalla siitä päivästä asti. En todellakaan olisi selvinnyt näin hyvin ilman.

Samana iltana lähdettiin mökille. En pystynyt olemaan kotona. Siellä missä ne lämpimimmät muistot elää ja missä odotan kokoajan, että ovi kävisi.
Ajettiin kohti mökkiä ja muistan katselleeni taivaalle. Se oli niin kaunis.. sinisen ja oranssin eri sävyjä pitkinä vetoina. Automatkan aikana en pystynyt ajattelemaan mitään muuta kuin niitä kaikkia asioita mitä meiltä jäi nyt kokematta.
Hiljaisuus katkesti kun Liana totesi: "Äiti! Nyt pikkuveli ei koskaan nää isiä!" ja pillahti valtavaan itkuun taas. Monta tuntia meni niin, että Liana pohti asioita mitä jää nyt tekemättä ja näkemättä kun isiä ei enää ole.
Musta tuntuu, että kun saavuimme mökille niin siihen hetkeen loppui mun muisti. Pieniä pätkiä muistan siitä kun makasin mökin puusohvalla ja itkin niin kovaa, että en saanut happea, vatsaa supisti ja tuntui, että ääni lähtee kun huusin tuskaa niin kovaa. Monta kertaa kysyin mun äidiltä, että "onko tää totta? Tapahtuuko tää oikeesti?". Aina se vastaus oli "kyllä tää Niina kulta on totta, valitettavasti!". Ja niin se oli. On edelleen. Valitettavasti.

Sumussa, tuskassa ja järkyttävässä ikävässä jollain ihmeen keinolla selvisin ne ensimmäiset päivät. Niin, että mun tyttö välillä jopa hymyili ja nauroi.
Mä olen niin jumalattoman ylpeä mun tyttärestä, Lianasta. En tunne ketään niin vahvaa, viisasta ja isosydämistä ihmistä kun Lianan. Jotenkin hassua, että oikeasti ajattelin aikaisemmin, että mun tarttee pysyä vahvana Lianaa varten vaikka musta tuntuu, että Liana nimenomaan sai MUT pysymään tolkuissani. Mun pieni 7 vuotias tytär oli se tukipilari kenen takia jaksoin eteenpäin. Lapsen tapa surra on aivan mieletön.. miksi ei aikuisten ajatusmaailma pysty samaan?
"Äiti älä itke. Isi on kyllä vielä täällä..sä et vaan näe sitä enää, mutta Isi kyllä näkee meidät!".

Kotiin palattuamme mökiltä alkoi se aika kun piti miettiä, että miten tästä nyt oikeasti selviää. Pakkohan tässä on nyt jatkaa elämistä.. ei voi vaan paeta. Vaikka todellakin tuntui siltä, että tekisi mieli sulkea kaikki verhot, mennä sänkyyn peittovuoren alle ja vaan jäädä sinne. Sille ei vaan ollut sijaa...ei millään.

Pakko oli paeta kumminkin sen verran, että ympäristö piti vaihtaa. Meidän yhteisessä kodissa oleminen kävi niin raskaaksi, että ei ollut muuta vaihtoehtoa. Ihan sama mitä kotona tein, mihin koskin niin kokoajan pyöri mielessä ajatus, että kyllä Aku tulee kohta. Odotin mun rakasta kotiin kokoajan. Yölläkin heräsin monta kertaa rappukäytävän ääniin ja ajatukseen, että "jes nyt Aku tulee kotiin!". Muutto auttoi. Ja oli samalla jollain tapaa uusi alku.

Pääasiassa kuitenkin mun oma keino selvitä eteenpäin on ollut "päivä kerrallaan" ajatustapa. Joka aamu yhä edelleen herään niin, että en ajattele sitä millainen päivästä tulee tai muuta. Enkä varmasti tule ajattelemaan koko loppuelämäni aikana. Jos jotakin olen oppinut niin se, että itse en voi millään vaikuttaa siihen mitä elämä tuo. Se tuo sen minkä tuo ja thats it. Kaikki on vaan pureskeltava että ei tukehdu.
Toinen selviytymiskeino on ollut puhuminen. En ole käynyt missään ns. ammattilaisella puhumassa koska meillä on aivan mieletön tukiverkko. Aina löytyy joku kenelle jutella kun siltä tuntuu. Ja aina saa apua jos sitä tarvitsee. En todellakaan tiedä mitään millä voisin osoittaa tarpeeksi kiitosta näille kaikille ihanille palleroille ketkä meidän elämässä on läsnä.
Kirjoittaminen on myös valtavan helpottavaa. On ihanaa vaan "sylkeä" paperille KAIKKI mitä korvien välissä liikkuu. Kun antaa vaan mennä niin sinne tulee välillä kirjoitettua sellaisiakin asioita mitä en edes ole tiedostanut ajatelleeni.

Ensiksi kului pitkät minuutit, tunnit, päivät ja viikot. Nyt on kulunut "jo" melkein kahdeksan kuukautta siitä kun musta tuli leski. Kyllä..LESKI! Olen 30 vuotias..ja leski. Kahdeksan hemmetin pitkää kuukautta. Näiden kuukausien sisään mahtuu niin paljon tuskaa, ikävää, kyyneliä ja vihaa, että en ole sellaista määrää tuntenut koko ikänäni yhteensä.

Se on kummallista kuinka ihminen tottuu siihen, että sydämeen vaan sattuu. Siihen, että tuntee kokoajan ikävää. En enää muista millaista on olla ilman noita tunteita. Enkä tule muistamaan varmaan enää ikinä. Tämä rakkaus on ikuista ja ikävä lopullista.
Ehkä se muuttaa jossain vaiheessa muotoaan..jää nähtäväksi. 

ILON PILKAHDUKSIA

Meidän elämä kuulostaa varmasti kauhean synkältä, hankalalta ja tylsältä. Mutta, ei se sitä kuitenkaan ole. Nämä synkkyydet on enimmäkseen tunteita ja asioita mitä itse käyn henkilökohtaisesti läpi omassa päässä ja sydämessä.
Suurin osa ajasta meidän kotia valtaa kaikesta huolimatta hymyt, nauru, onnellisuus ja rakkaus. Ja siihen meillä on myös oikeus. Sano kuka tahansa mitä tahansa.
Onhan meillä kuitenkin toisemme. Kukaan ei jäänyt yksin.

Me ollaan menetetty jotain todella rakasta ja ainutlaatuista.
Mutta tästä on vain jatkettava eteenpäin. Päivä kerrallaan.
Tuo ne päivät mitä tahansa tullessaan niin meillä on meidän pikkuinen perhe.
Sitä pientä perhettä ei satuta mikään tai kukaan.
Mulle on luotu tehtävä ja se on suojella mun pieniä.
Mä selviän tästä. Me selvitään tästä.

-Leijonaemo-


Kiitos kun luet! Palautetta ja toiveita saa lähettää sähköpostiin penniajatuksista@gmail.com, kommentteihin tai vaikka Instagramiin: Penniajatuksista.