Till the end...

Vuonna nakki ja kirveenvarsi kaikki alkoi siitä kun olin viettämässä iltaa mun ystävän luona. Oli just sellainen ilta, että en todellakaan olisi uskonut sen olevan se ilta kun mun elämä mullistui ja sai aivan uuden merkityksen. 
Illan mittaan porukka lisääntyi ja pidot parani. Istuin sohvalla ja kuulin, että ovi taas kävi..lisää porukkaa. Sohvalta näki peilin kautta eteiseen ja tietysti tuijotin uteliaana, että kuka sieltä liittyi seuraan. Tuijotin ja yht´äkkiä huomasin että tuijotettiin sen uuden tulokkaan kanssa toisiamme peilin kautta ja olin kun jossain lumoissa. Uusi tulokas hymyili ja ihan kuin olisi hymyllänsä sanonut, että "tästä alkaa sun ja mun tarina".

Se uusi tulokas oli mun Aatu. 
Mun elämäni rakkaus.
Mun syy hengittää. 
Mun rakas. 

                                                                              

"Se katse ja hymy"

Se oli siis ilta kun tapasin mun rakkaani, lasten isän ja mun parhaan kaverin. Se jos joku oli rakkautta ensisilmäyksellä...peilin kautta. Muistan niin selvästi yhä miltä Aku näytti ja ennen kaikkea sen katseen ja hymyn. Se katse ja hymy oli vuosikaudet mulle ne merkit tilanteessa kuin tilanteessa mitkä kertoi, että "sulla ei oo muru mitään hätää" ja "rakastan sua beibe täältä Ouluun ja takasin".

Niiden katseiden, hymyjen ja rakkauden saattelemana askel kerrallaan lähdettiin rakentamaan meidän yhteistä elämää.
Se elämän rakentaminen piti sisällään jos jonkimoisia pomppuja ja kolhuja, mutta aina me kaikesta vaan jollain ihmeen kaupalla selvittiin. Ehkä se oli se hymy ja katse. Ja rakkaus.
Me oltiin kiedottu toisiimme henkisesti. Ei ollut vaan mitään asiaa mikä saisi meitä toisistamme irti.
Aina yhdessä puhuttiin siitä kuinka ei ikinä osaisi elää ilman toista ja että ei ole mitään asiaa tän maailmankaikkeuden päällä mikä saisi meitä erilleen toisistamme.

Kaiken sotkun ja rakkauden voimalla me saatiin rakennettua kyllä melkoisen ihana elämä. Ei meillä ollut mitään hätää..ainakaan mitään sen suurempaa. Jotenkin sitä vaan helposti pitää asioita ja elämää itsestään selvyytenä.

Ja mikä ihmeellisintä niin ihmisellä kun on perusasiat kunnossa ja elämä oikeasti ihan mallillaan niin sitä valittaa niin pienistä asioista. Ja pienetkin asiat saa ärsyyntymään ja tuhlaamaan sitä hyvää energiaa kaikkeen negatiiviseen. Miksi ihminen on rakennettu niin? Miksi oppii arvostamaan vasta kantapään kautta? Eikö se olisi paljon viisaampaa vaan nauttia, hymyillä ja tehdä asioita vielä niin kauan kun saa olla täällä. Loppujen lopuksi se on todella lyhyt aika. Juu tiedän..helpommin sanottu kuin tehty. Aamulla taatusti taas ärsyttää kun kahvimaito on loppu ja hissi on jumissa.

 2+1

 Ensin oltiin me, kunnes 2009 joulukuussa 12. päivä rääkäisi nyrkit pystyssä maailmaan meidän esikoinen. Ensimmäinen aarre. Kullanmuru... Liana Felicia.
Voi sitä ylpeyden määrää mitä Aku kantoi kasvoillaan kun sai pidellä tytärtään enismmäisen kerran. Muistan vieläkin miltä niiden ylpeiden, onnellisten ja jännittyneiden kasvojen katsominen tuntui.
Pötköttelin sairaalasängyllä ja muistan miettineeni kuinka onnekas olen kun saan mun lapsille noin mahtavan isän. Isän joka vilpittömästi rakastaa ja on varmasti valmis tekemään aivan mitä tahansa perheensä eteen. Ja niin Aku tekikin.
Niin meidän perhe vahvistui yhdellä. Yhdellä rakkalla pienellä tytöllä. Isin silmäterällä. Isin tytöllä.

Arki. Se tylsä ihana arki. 

Me elettiin aika normaalia arkea. Töitä, eskaria/koulua, kaupassa käyntiä, harrastuksia ja perheaikaa. Vaikka meidän arki olikin VAIN "normaalia" niin se oli kyllä hauskaa ja jollain tapaa turvallista.
Meillä oli ne omat juttumme sekä perheen kesken, että sitten parisuhteessa. Perheen kesken hassuteltiin, kokkailtiin, saunottiin, käytiin mökeillä ja milloin mitäkin.
Parisuhteessa meillä oli aina tosi helppo olla toistemme kanssa. Ei ollut asioita mitä ei olisi voinut toiselle sanoa. Sanomattakin aina molemmat tiesi, että rakastaa. Rakastettiin toisiamme kuin hullu puuroa. Itse ainakin tiesin sen aina. Se oli se katse ja hymy. Pelkkä kosketuskin riitti.

Kuvassa: Me vietettiin vuosi sitten pääsiäistä kahdestaan. Liana oli Lapissa Papan kanssa reissussa.
Akulla oli mun kylpytakki ja mulla Lianan. Mikä järki? No ei mikään. Mutta se siinä olikin parasta.
Tää loma me vaan oltiin, kokkailtiin, nukuttiin ja katottiin hömppää Netflixistä. Niin ihanaa! 

30.7.2017

Oli alkamassa viikonloppu. Akulla oli ollut koko viikko päivystystä joten me tytöt lähdettiin Mammun luokse mökille kalastamaan, saunomaan ja viettämään kesälomapäiviä. Odotettiin Lianan kanssa kuin kuuta nousevaa, että perjantaina kun Isi pääsee töistä niin alkaa silläkin kesäloma. Sit päästään touhuamaan perheenä kaikenlaista.
Meidät oli kutsuttu lauantaina Akun isän perinteisiin rapujuhliin..JES RAPUJA!! Sovittiin, että tavataan suoraan siellä mökillä koska Aku oli hyvien kelien vuoksi päättänyt tulla prätkällä.
Lauantai koitti. Oltiin Lianan kanssa kotona ja laittauduttiin juhlia varten. Suunniteltiin, että laitetaan molemmat punaista huulipunaa niin voidaan pussailla Isi pöpiksi. Lianaa nauratti koko ajomatka ajatus siitä, että pian Isi on pusuhuulijälkien peittelemä.
Saavuttiin pihaan niin Liana vielä vilkaisi peilistä, että huulipunaa on varmasti vielä jäljellä. Valmista!
Liana näki Isin astelevan kohti autoa ja ryntäsi ovesta ulos mitä jaloistaan pääsi ja samalla kuului tutut sanat; "Heeeeeei muru! Isillä on ollu ikävä sua!". Liana pääsi pusuttelemaan. Ai että sitä naurun määrää.. räkätys varmasti kantautui naapureille saakka.
Sitten oli mun vuoro. Aatu laski Lianan maahan ja tuli kohti. Sain taas sen katseen ja hymyn. Ajattelin vaan, että "Vihdoin täällä. Nyt on taas kaikki hyvin!". Aku katsoi mua, tuli lähemmäksi ja laittoi käden mun vatsalle ja sanoi "Heeei Isin sintti!" kyykistyi pikkasen ja antoi vielä vatsalle pusun. Sen jälkeen pääsi vielä Mamma rutistettavaksi. Sain sen katseen, sen hymyn ja karvaisen pistelevän pusun.
Ilta sai alkaa. Rapuja oli koko juhlakansalle niin, että navat paukkui. Kaikilla oli tosi ihana fiilis. Istuttiin, syötiin ja kerrottiin tarinoita ja muisteltiin menneitä. Sauna oli myös lämpimänä.
Aku tuli illan aikana monta kertaa ottamaan mut isoon rutistukseen ja kertoi moneen otteeseen kuinka paljon rakastaa mua, Lianaa ja vauvaa. Kertoi kuinka on maailman onnekkain mies.
Oli kyllä ihana ilta. Tunnelma oli loistava. Kaikki näytti niin onnellisilta.

Aamulla heräsin siihen kun Aku kellahti mun vierelle pötköttelemään. Liana oli mennyt jo alakertaan aamiaiselle.
Nostin päätä ja asettelin itteni siihen maailman parhaaseen paikkaan.."kuppiin", eli kainaloon. Aatu piteli kiinni ja juteltiin vaan kaikesta.
Oltiin pitkään haaveiltu siitä kuinka olisi ihana joskus rakentaa oma talo jonnekin vähän syrjempään. Aku oli tosin jo suunnitellut kyllä sen talon jo vessan kaakeleita myöten.
Siinä me vaan oltiin. Ei huolta huomisesta ja molemmilla onnellinen olo.
Välillä Aku myös höpötteli vauvalle.. "Isin pieni sintti".
Siinä oli hyvä. Paras ja maailman turvallisin paikka.

Seistiin mökin pihalla ja sovittiin, että lähdetään samaa matkaa ajelemaan niin ollaan suurin piirtein samaan aikaan kotona. Aku oli tosin suunnitellut ajavansa pienempiä teitä pitkin, koska oli niin nätti keli ja halusi siitä nautiskella.
Aku veti ajokamoja päälleen ja minä pakkasin autoa. Nostin kyytiin myös Akun repun niin olisi mukavampi prätkäillä.
Aku käynnisti prätkän ja Liana vieressä ylpein kirkkain silmin ihmetteli kovaa ääntä mitä pyörästä lähti.
"Nähdään kotona murut niin mennään sit yhdessä kauppaan. Mä menen edellä kun pitää pysähtyä tankkaamaan". Näin Aku sanoi ja tuli antamaan meille tytöille pusut. Vastasin: "Nähdään kotona. Aja varovasti!".

Lähdettiin matkaan. Aku meni edellä ja Liana katsoi silmä kovana kuinka Isi ajoi prätkällään. Välillä meitä nauratti.
Aku meni kiertoreittiä edelle ja yhtäkkiä hetken matkan päästä huomasin taustapeilistä, että "kato Liana Isi onkin meidän takana". Aku oli kaartanut huoltsikalta meidän perään.
Ohituskaistan kohdalla Aku ajoi meidän vierelle..nosti visiiriä pikkusen, iski silmää, hymyili ja lähetti lentopusun. Sitten ajoi meidän edelle ja siinä hetken matkaa kunnes liittymä lähestyi ja Aku nosti toista kättään sanoakseen "heippa"!. Sinne meni.

Ajeltiin siinä tovi ja päästiin vihdoin motarille. Meitä tuli vastaan ambulansseja ja poliiseja.. hirveä pillien ulvonta. Liana sanoi, että "Äiti kato! Toivottavasti ei oo kenellekään käynyt pahasti!".

Päästiin kotiin ja odoteltiin hetki. Akusta ei kuulunut. Yritin soittaa, mutta ei saanut yhteyttä. Sanoin Lianalle, että "Isi ei nyt vastaa kun on varmaan akku loppu ja on vielä ajamassa. Isi on varmaan jäänyt ajamaan pikkuisen pidemmäksi aikaa koska on näin nätti keli. Lähdetään me käymään jo valmiiksi kaupassa!".
Lähdettiin kävellen lähikauppaan. Yritin vielä kaupassa soittaa, että Aku ei hättääntyisi kun me ei ollakaan kotona. Mutta ei saanut vieläkään yhteyttä. Päätin luovuttaa soittamisen. Kohta me nähdään kotona.

...

Tultiin kotitalon edustalle. Kulmalla oli parkissa vaaleansininen Skoda Octavia farkku missä istui kaksi miestä kyydissä. Ihmettelin, että mikä auto se tollanen on ja miksi noi miehet tuijottaa meitä?
Mentiin sisälle ja huomasin, että Aku ei ollut vieläkään kotona. Pieni huoli alkoi hiipumaan. Mutta ajatus pidemmästä ajolenkistä tuli taas rauhoittamaan mieltä..

Purin kauppakasseja kunnes soi ovikello ja ryntään avaamaan. Olihan Akun kotiavaimet siellä repussa minkä otin kyytiin. Jes Aatu tuli!
Avasin oven ja siinä mun nenän edessä seisoi kaksi poliisia lakit kädessä. Toinen heistä kysyi mun nimeä ja sen jälkeen pyysi tulla sisälle. Tässä vaiheessa ajattelin, että ei kai vaan joku ole joutunut sairaalaan. Mitähän on sattunut? En vieläkään osannut yhtään ajatella, että mitä olisi voinut tapahtua ja kelle.
Toinen poliisi sanoi Lianalle hermostuneella äänensävyllä, että "Moi Liana. Haluisitko tulla näyttämään mulle sun huonetta? Huomasin, että sulla oli tosi paljon siellä pehmoleluja!". Liana lähti poliisin kanssa huoneeseensa ja toinen miehistä ohjasi mut kauemmaksi olohuoneeseen ja pyysi istumaan alas.
Mun syke vaan nousi ja nousi...
Poliisi purskahti itkuun ja sai just ja just sanottua ne sanat mihin mun maailma loppui... kaikki romahti.

"Aku on kuollut".

EI! Ei tää ei voi tapahtua meille? Meille on tulossa vauva? Kaikki asiathan on hyvin? Mehän rakastetaan toisiamme? Ei meitä mikään voi erottaa?
 
Liana juoksi olohuoneeseen ja kysyi, että "Äiti missä Isi on? Onko Isi joutunut sairaalaan?".

Sydän riekaleena jouduin mun 7 vuotiaalle Isin tytölle sanomaan hetken itseäni keräiltyä:

"Isi on lentänyt tähdeksi taivaalle, rakas!"

Mun rakas on poissa? Mites vauva? Miten ihmeessä Liana selviää tästä? En mä selviä tästä? Miten tästä voi kukaan selvitä? Miljoona kysymystä pyöri päässä ja heikotti. Päälimmäisenä mietin kuitenkin kysymystä "MIKSI?".

Tuntui kun olisi itsekin kuollut pois.
Ja tuntuu yhä edelleen. Onhan osa munkin sydämestä tuhkattuna hautuumaalla.

Se oli hetki mihin meidän yhteinen rakkaustarina päättyi.
Ja mun oma rakkaustarina alkoi. 



Mun Aatu on poissa.

"TILL THE END"

 

Vaalikaa ja arvostakaa rakkaitanne. Älkää menkö nukkumaan ilman, että asiat on selvitettynä. Halailkaa ja pussailkaa.
Rakastakaa joka päivä kun se olisi viimeinen.


Tämän tarinan kirjoittaminen ja julkaiseminen vaati kyllä melkoisia ponnisteluja.



Seuraava postaus voisi olla jotain hieman kevyempää. Laittakaa ihmeessä viestiä sähköpostiin penniajatuksista@gmail.com tai Instagramiin: Penniajatuksista palautetta ja toiveita mistä haluatte että kirjoitan?


Kiitos kun luet!


-N