ISÄ KEHYKSISSÄ

Tässä on mennyt nyt pieni tovi viimeisestä kirjoituksesta. Edellisten kirjoitusten tuottaminen tuotti niin paljo tuskaa omalla tapaa, että siitä jäi pieni "pelko" julkaista enää lisää.
Kirjoittamisen jännä maailma kuitenkin vei voiton ja veti mua taas puoleensa. Tässä sitä ollaan..
jatkamassa teille meidän tarinaa.

ISÄ KEHYKSISSÄ

Niin meidän perheen elämä muuttui hetkessä siihen pisteeseen, että meidän Isi on kyllä kotona, mutta kehyksissä. Jotkut saattaa jopa ihmetellä sitä, että meillä on niin paljon kuvia Akusta ympäri asuntoa. Mun mielestä on vain jollain tapaa ihanaa välillä aina pysähtyä katsomaan niitä kasvoja siellä kehyksissä..muistella, itkeä tai joskus jopa jutella. Se on myös meidän esikoisen Lianan toive, että laitettaisiin Isistä kuvia sinne sun tänne.
Toivon myös, että meidän pojalle muodostuu mahdollisimman hyvä käsitys siitä että miltä hänen Isi näytti niiden kaikkien kuvien kautta. Toivottavasti kuvista välittyy myös se tunne minkä mun Aatu sai aina omalla katseellaan aikaan meissä tytöissä. Turva, lämpö ja rakkaus.

Mun sydäntä riipii tosin se ajatus päivästä toiseen, että meidän poika joutuu tyytymään Isäänsä kehyksissä. Miksi ihmeessä hän ei saanut mahdollisuutta tutustua Akuun. En vaan voi kerta kaikkiaan hyväksyä vieläkään sitä. Enkä tosiaan tulw varmasti koskaan hyväskymäänkään.

Niin se oli vaan pienestä hetkestä kiinni, että pienet viattomat ihmiset joutuivat luopumaan jostain niin tärkeästä kuin omasta isästään.

Kannan kaiken yksin

Se tosiaan oli vain pieni hetki kun kaikki oli ohi. Se oli myös pieni hetki ja kaikki mitä meidän arki piti sisällään, kaikki vastuu mitä vanhemmat vanhempina kantaa... kaikki oli yksin mun kannettavana. Sen lisäksi sen pienen hetken jälkeen kannoin myös pientä ihmettä yksin.
Niin se odotusaika meni pienessä "selviytymis-sumussa". Kai sitä yritti jotenkin alitajuntaisesti vaan kuluttaa kaiken ajan mahdollisimman nopeasti, jotta se kamala ja ihana aika olisi ohi ja pääsisin pian näkemään meidän pienen.

Se oli pikkuisen alta viikko Akun kuoleman jälkeen kun meillä oli varattuna yksityisellä lääkäriasemalla ultraäänitarkastus. Halusimme tietää kumpi sieltä on tulossa. Martta vai Ante?
Se tuntui kamalan raskaalta tietysti mennä sinne ilman Akua. Mukana sillä kerralla oli meidän esikoinen ja mun oma äiti. Siinä makasin ja porukalla ihmeteltiin kuinka se pieni ihme "isin sintti" porskutti menemään vimmatusti. Sukupuolta oli jopa pikkusen hankala yrittää analysoida kun oli vastassa niin aktiivinen kaveri. Vihdoin kuitenkin sitten kätilö äkkiä paineli nappeja, zoomasi ja se oli siinä: "SIELLÄ SE ON! PIPPELI!". Se tuntui jotenkin tosi tosi tosi onnelliselta hetkeltä vaikka samaan aikaan mun poskilla valui edelleen ne surun kyyneleet mitkä jo kuului mun "lookiin". Suututti jälleen kuinka en saanut sitä hetkeä jakaa mun rakkaan kanssa.
Ajatus vierähti heti mun mieleen... sieltä on matkalla tähän maailmaan mini-Aku. Niin sen pitää olla. Se piti myös paikkansa. Onhan tuo aivan ilmetty isänsä.

Hormonit jyllää ja rokki soi

Raskaus jatkui.. se jatkui ja jatkui. Yksinodottaminen oli kyllä aivan melkein jopa vastakohta sille millaista esikoisen odotusaika oli. Esikoista odottaessa se koko aika oli kuin vuoristorataa. Saman päivän aikana käytiin läpi kaikki tunteet surusta onnellisuuteen.. hormonit jylläs ja Aku sai varmaan joka päivä kuulla milloin mistäkin kunniansa. Reppana. Mutta siinä se suurin ero olikin. Sain jakaa tuntemukset kotona ja olla luvan kanssa välillä hitsin kiukkunen ja päinvastoin. Välillä oli ihanaa vaan makoilla vierekkäin ja tunnustella vauvan potkuja. Tai ihan vaan kertoa toiselle, että "mua pelottaa ja jännittää". Nyt se ei ollut mahdollista.
Tämä odotusaika oli sellanen "siinä se nyt meni sivussa"-raskaus. Kiteytettynä.

Tämä odotusaika oli vauvaa ajatellen todella erityislaatuista ja ihanaa aikaa. Jollain tapaa vauvaan kasvoi jopa jokin erityinen side odotusaikana.. olin täysin rakastunut siihen pieneen poikaan jo ennen kun hän oli edes saapunut maailmaan. Jo odotusaikana päätin, että en anna minkään satuttaa mun pientä poikaa kuka joutuu tässä maailmassa kasvamaan ilman isäänsä ilman hänen omaa tahtoaan. Ja sen aion myös pitää. Sama pätee esikoiseen. Tää leijonemon nahka mikä mulle raskauskilojen lisäksi on kasvanut on sellanen panssari, että sitä ei hevillä kyllä läpäistä. Mun pienet on turvassa kaikelta.

"Pure hammasta äläkä pillitä"

Kun käynnistyspäivä lähestyi niin se todellinen jännitys alkoi vasta nostamaan kasvojaan. En ole vieläkään varma, että jännitinkö enemmän itse synnytystä ja sitä onko vauvalla varmasti kaikki hyvin. Vai sitä, että kuinka tulen pärjäämään henkisesti. Olinhan menossa kuitenkin synnyttämään ilman sitä tärkeintä ja parhainta tukipilaria. Tällä kertaa mukaan oli tulossa äiti.

Se päivä vihdoin koitti. Astelin huoneessa sängyn vierustaa edestakaisin ja ajattelin mielessäni, että "pure hammasta äläkä pillitä!". Uskon, että hoin tota samaa lausetta itselleni alusta loppuun asti. Toisaalta tuntui kokoajan siltä, että selviän ja kaikki on ihan hyvin. Ja välillä se epätoivo ja suru kaikki yritti nostaa päätään. Onneksi supistukset teki niin kipeää, että ne saivat muutenkin ajatukset muualle ja palautti ajatukset keskittymään itse synnytykseen.
Tosiaan tällä kertaa synnytyksessä oli mukana mun oma äiti. Toivottavasti on selvinnyt jo traumoistaan vaikka ei sitä varmana mulle edes oikeasti myönnä, että kuinka kamalaa se ihan oikeasti oli. Onhan se varmasti melko kevyesti sanottuna turhauttavaa katsella sivusta kun oma tytär huutaa, itkee, tuskailee, kiljuu, kiroaa ja komentelee vieressä eikä itse voi tehdä juurikaan mitään..kun ehkä oman turvallisuuden vuoksi vaan noudattaa neidin ohjeita parhaimman mukaan. Haha.
Olen kyllä niin kiitollinen äidille siitä, että ensinnäkin tuli mun mukaan ja ennen kaikkea, että sai pidettyä mut kasassa. Sai silloin ja on saanut tämän koko matkan ajan. Onnettomuuspäivästä lähtien tähän päivään. Ja tulee varmasti kannattelemaan vielä jatkossakin.

Poika vihdoin syntyi. Rakastuin entisestään heti kun näin sen pienen ihmeen. Hän oli aivan kuin minikokoinen Isi. Pulisongit ja kaikki. Muistan ajatelleeni, että en pysty irrottamaan katsetta hänestä. Tunnelma synnytyssalissa oli kyllä taianomainen kun Ante saapui maailmaan. Äiti itki leikatessaan napanuoraa. Minä itkin onnesta, helpotuksesta, tolkuttomasta ikävästä ja jäätävästä surusta. Olin jossain kohtaa jopa vihainen. Vihainen maailmalle siitä edelleen, että kaikki meni miten meni.

Lapsivuodeosastolla meidät otettiin mukavasti vastaan. Äiti olisi saanut olla siellä meidän kanssa samalla tavalla kun muilla äideillä oli heidän puolisot. Itse halusin vaan jäädä sinne omaan vauvakuplaan ja tutustumaan vauvaan. Siellä me sitten oltiin pari päivää. Pari päivää niin, että en irrottanut ihokontaktia lähes hetkeksikään. Se oli vaan niin super ihmeellistä katsella sitä pientä poikaa. Siinä hän nyt oli...Akun poika. Tiesin kokoajan, että Aku olisi ollut niin mielettömän ylpeä pojastaan. Kuvittelin usein mielessäni, että miltä se olisi näyttänyt kun Aku olisi pidellyt poikaa käsivarsillaan. Toisinaan teki pahaa ja oksetti se karu fakta, että Ante ei saisi sitä koskaan kokea.

Meillä oli isi mukana. Kehyksissä.

Kaiken kaikkiaan sekä odotus, että synnytys meni loppujen lopuksi oikein hyvin. Se kaikki ainakin mitä sieltä selviytymis-sumun keskeltä muistan. Mutta en sitä kyllä kenellekään toivo.

Anten kanssa alkutaival on mennyt myös erinomaisesti. Meille on onneksi suotu helppo ja tyytyväinen pieni poika. Meille on Anten ja Lianan kanssa muodostunut jollain tapaa tosi erityinen ja ainutlaatuinen suhde meidän välille. Ollaan todellakin pieni joukkue. Ja meidän joukkue on muuten voittamaton!

Kiitos taas kun luette mun vuodatusta ja tarinointia. Jos heräsi kysymyksiä tai uusien aiheiden toiveita niin laittakaa niitä ihmeessä kommentteihin alas TAI sähköpostiin penniajatuksista@gmail.com.
Instagramiakin saa tulla seurailemaan: penniajatuksista. Siellä välillä jopa iloisiakin aiheita ja pilkahduksia meidän arjesta.